HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

10.11.2013

Hilkka Pulli: Pullin perheen raskas taival Jaakkimasta Lapualle

Kaikki Korkeimman käsissä

Pullin perheen raskas taival Jaakkiman Reuskulasta Pohjanmaan lakeuksille

Teksti: Hilkka Pulli

Lapuan Hellanmaahan monen mutkan kautta siirtolaiseksi päätynyt suurperheen isä Pekka Antinpoika Pulli syntyi Sortavalan maalaiskunnassa vuonna 1894. Hänen vanhempansa olivat vauraita tilallisia. Seitsenlapsisen perheen toiseksi nuorimpana hän sisarustensa tavoin joutui ikänsä ja kykyjensä mukaan ottamaan osaa tilan töihin pienestä pitäen. Maa ei joutilaita ruoki, se oli jokaiselle itsestään selvää.

Tuolloin, 1900-luvun alussa Suomessa elettiin vaikeita aikoja: valtakunnan rajatkin olivat toisenlaiset, mitä ne nykyisin ovat. Myös koko elämänmeno oli erilaista: Ankarat kulkutaudit ja nälänhätä rasittivat kansalaisia. Pitkät kerjäläisten jonot olivat päivittäinen näky maaseudun kyläteillä. Pullin tilalla ei kuitenkaan aineellista hätää ollut, perheen isä viljeli maata ja teki metsäkauppaa; osti puut pystyssä ja myi ne edelleen. Vuonna 1907 hän perusti oman talonsa suureen tupaan kylän ensimmäisen kansakoulun. Vuosien kuluessa tupa kuitenkin tarvittiin omaan käyttöön, perheen pojat alkoivat tuoda taloon miniöitä. Niinpä tilan maille Iljalanniemeen rakennettiin koulua varten uusi ja uljas rakennus graniittikivestä. Tämä Niemisen koulu oli seudulla välttämätön. Omalla kylällä oli kolmisenkymmentä taloa, ja samaan koulupiiriin kuuluvassa Sammatsaaressa viitisentoista.

Kansakoulun jälkeen seudun nuorilla oli tapana hankkia lisää tietoa ja taitoa Itä-Karjalan kansanopistostaNäin teki myöskin Pekka. Maanviljelyksen ohella hänestä kouliutui taitava puuseppä.

Vuonna 1917 hän toi veljiensä tavoin tilalle nuorikon, Olof ja Katrina Haatasen tyttären Olga Marian, ja niin nuoren perheen kaksi ensimmäistä lasta Elli ja Sulo syntyivät yhteistalouden aikana kantatilalla. Ennen kolmannen lapsen syntymää he pääsivät hankkimaan oman tilan Jaakkiman Reuskulasta, Ahvenjärven rannalta.

Maaliskuun 13. päivän iltana 1940 Pullin tilalle Reuskulaan tuotiin sana, että rintama on siirtynyt, koti on jätettävä kahden tunnin sisällä. Koko kylä oli tyhjennettävä. Tällöin perheessä on ollut lapsia jo kymmenen. 

Pojista vanhin, Sulo oli parhaillaan armeijassa.

Evakkotaipaleelle perhe on lähtenyt yön selkään - kovaan pakkaseen - mukana vain leipää, kahdet petivaatteet, hiukan lihaa ja hiukan voita. Mitään muuta ei kahteen rekeen ole matkalaisten lisäksi mahtunut. Uukuniemellä on viivytty pari vuorokautta, mutta hevosten vähän levättyä on miehet komennettu hakemaan Jaakkimasta lisää tavaraa.

Olga-äiti ja nuoremmat lapset ovat päässeet siirtymään edelleen, parinkymmenen kilometrin päähän Purujärvelle. Siellä heidät majoitettiin meijeriin. Meijerillä asuminen oli vähän väljempää, mitä se edellisessä paikassa oli ollut. Täällä oli myöskin mahdollista valmistaa itse ruokaa. Niinpä Olga yhdessä toisen siirtolaisemännän kanssa päättikin pyöräyttää karjalanpiiraita nälkäisten iloksi. Purujärveltä matka jatkui kohti Savonlinnaa. Savonlinnan vaneritehtaalle oli majoitettu toista tuhatta muuta evakkoa. Parin vuorokauden kuluttua tuli jälleen aika nousta junaan. Nyt otettiin suunta kohti pohjoista.

Tällä välillä Pekka oli toisten vanhimpien poikiensa, Erkin ja Einon kanssa palannut tavarakuormineen Pieksämäelle. Siellä he tavoittivat muun perheen, mutta vasta Oulusta koko joukko pääsi jatkamaan matkaa henkilöjunassa. Louen pysäkki oli matkan päätepiste. Täällä oli määrä alkaa rakentamaan kotia niistä irtaimen rippeistä, mitä sodan alta oli kotoa mukaan saatu.

Tyttäristä toiseksi vanhin, Irja oli lähtenyt matkalle lehmien kanssa jalan. Uukuniemelle asti hän oli kulkenut samaa reittiä, jota muu perhe oli edellä mennyt. Karjalaumojen lisäksi teillä kulkivat suuret sotakalustokolonnat. Selvää on, että lehmät säikkyivät niitä. Tämän tästä ne karkasivat metsiin. Paksuista lumikinoksista huolimatta oli karja kuitenkin koottava takaisin tielle. Uukuniemeltä ne ajettiin vielä edelleen Kesälahdelle, jossa ne sijoitettiin yhteisaitaukseen toisten lehmien kanssa.

Perheen esikoinen, Elli oli kulkenut armeijan mukana Savonlinnaan. Siellä hän jatkoi lottatöitään kenttäkeittiössä. Vasta myöhemmin keväällä hän pääsi Louelle Tervolaan, jonne muu perhe oli aiemmin evakuoitu. Silloin elettiin vuotta 1940, ennen välirauhaa ja jatkosotaa.

Takaisin Reuskulaan päästiin elokuun lopulla 1941, vain muutamaa päivää alueen takaisin valtauksen jälkeen. Ensimmäisinä palasivat nuoret. Heidät tarvittiin talkoisiin, korjaamaan satoa kotitiloilta. Rajalla heidät rokotettiin tartuntatautien varalle. Myös Pullin perheen nuoria oli mukana tässä joukossa. Kotiin he eivät kuitenkaan voineet asettua asumaan, heidät sijoitettiin kansakoululle yhteismajoitukseen. Sieltä käsin he kävivät omilla mailla sadonkorjuussa. Töiden edettyä niin, että myös perheet voisivat palata kotitiloilleen, lähtivät nuorista miehet auttamaan heitä matkalla, olihan palaajilla kohtalaisesti tavaraa karjan lisäksi. Lehmien lukumäärä oli joka tilalla huvennut. Pullin perheellä oli ennen evakkoon lähtöä ollut kuusi lehmää ja lisäksi pienkarjaa, mutta palaamassa vain yksi lehmä ja yksi hieho. Molemmat hevoset
olivat sentään säilyneet.

Korjattavaa kotitilalla riitti. Ahkera uurastus tuotti kuitenkin pian tulosta ja niin elämä alkoi hiljalleen palata entisille laduilleen. Sota ei silti ollut vielä ohi! Sekä idässä, että etelässä käytiin koko ajan kiivaita taisteluita ja niin pystyvien suomalaisten, niin nuorten kuin varttuneemman väenkin, työpanosta tarvittiin raivaus- ja jälleenrakennustöissä oman tilan ulkopuolellakin kipeästi. 

Olgan ja Pekan perheestä näissä rakennustöissä oli kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Vanhin poika Sulo oli jo kaikkensa sodan eteen tehnyt: lähes kuolettavasti hän oli haavoittunut Omilan motin purkuyrityksessä. Parhaillaan häntä hoidettiin sotilassairaaloissa eri puolilla Suomea.

Joulu tuli kuitenkin sinä vuonna omaan kotiin. Vaikka kaikesta oli kova pula, kodin seinät ympärillä valoivat mieliin tuttua ja turvallista joulurauhaa, rauhaa, jota niitä aikoja kokemattoman on vaikea edes kuvitella. Lapset leikkivät jälleen piirileikkejään, kuten olivat ennenkin vaatimattomasti koristellun kuusen ympärillä leikkineet, ja kotona leivotut pullaukot loihtivat heidän silmiinsä oikean joulun loisteen putkahtaessaan esille lahjapaketeista. Kaikesta huolimatta sota oli yhä läsnä, lähes käden ulottuvilla, tulossa kohti Lahdenpohjaa ja Sortavalaa.

Kaiken tämän keskellä syntyi myöskin uutta elämää. Olga-äidillä oli takanaan neljätoista synnytystä, mutta vielä tuli aika saattaa uusi lapsi maailmaan. 

Sortavalan Diakonissalaitokselle oli kotoa matkaa viitisentoista kilometriä. Milläpä muulla sinne olisi päästy kuin hevospelillä, vaikka pommikoneet jo lentelivätkin kotitilan ja koko tienoon yllä. Äidin lähdettyä matkaan kotiin jääneet sisarukset pelkäsivät pommien iskevän tielle tai sairaalaan. 

Kaikki oli kuitenkin Korkeimman käsissä, näin isä oli heitä rauhoitellut. Jos kone kohdalle osuu, ei sille kukaan mitään mahda. Piti vain rukoilla parasta.

Kohdalle kone ei osunut. Rauhassa sai lapsi syntyä. Mutta jo kolmen kuukauden kuluttua tuli tieto, että kotoa on nyt lähdettävä myötämöisin: Oli solmittu rauha ja koko Karjala oli luovutettava vieraisiin käsiin. Ei auttanut muu, kuin pakata vain kaikkein tarpeellisin mukaan ja nousta mullivaunuun. Varsinainen evakuointi alkoi 9.9.1944.

Tällä matkalla oli mukana myös pieni tyttö Hilkka, kapaloihin käärittynä äitinsä sylissä mullivaunun nurkassa, määränpäänä Närpiö.

Närpiön Ylimarkusta perhe sai asuttavaksi pihatuvan. On selvää, että vanhempia huoletti kulttuurien eroavuus: Miten vilkas karjalainen voi kotiutua lähes ummikkoruotsalaiselle seudulle? Perheen kouluikäisille lapsille muutos oli ehkä mutkattominta; he löysivät koulusta kavereita, ja niin heidän elämänsä muutenkin alkoi jälleen sujua, mutta muuta murhetta perheessä yhä riitti: Olga-äiti synnytti vuoden vaihteessa vielä kaksoset, jotka molemmat menehtyivät vain muutaman viikon ikäisinä: toinen jouluaattona 1945, ja toinen uudenvuoden päivänä 1946.

Toukokuussa 1946 perhe siirtyi Ylimarkusta Lapuan Haapakoskelle, Ala-Erkkilään, ja sieltä saman vuoden lokakuussa Ala-Hellaan Iisakki ja Amanda Kuivilan tilalle. Kuivilassa saatiin asuttavaksi suuri pohjalaistupa ja kaksi vinttikamaria. Nuorimmat lapset nukkuivat kerrossängyissä samassa tuvassa vanhempien kanssa. Vinttikamarit olivat isompien sisarusten hallussa. Karja sijoitettiin tilan omien eläinten kanssa samaan navettaan ja talliin.

Näin eleltiin, kunnes korvausasiat tulivat kuntoon ja isä yhdessä poikien kanssa pääsi rakentamaan omaa taloa vajaan kilometrin päähän, Hellanmaan puolelle.

Se oli todellinen juhlapäivä, kun uuden kodin suuri leivinuuni oli saatu muurattua, ja pieni tyttö pääsi äidin kanssa rakennukselle paistamaan leipää ja pullaa. Voi tavatonta, kuinka makoisalta kuuma limppu maistuikaan! Ei yhtään haitannut, vaikka leivän päällä sulanut voi valui norona sormilta varpaille.

Kuivilassa vielä asuttaessa Irja ehti tutustua Hautalan Jussiin, nuorukaiseen naapuritilalta. Ja niin alkoivat hääkellot pian soida. Kun tieto tulevista häistä saavutti sukulaiset: sedät, serkut ja tädit, heitä alkoi saapua paikalle eri puolilta Suomea. Pitkänä kulkueena hääväki sitten syyskuussa 1947 vaelsi pitkin kylätietä sulhasen kotiin todistamaan, kun Irja ja Jussi perinteisin pohjalaismenoin vihittiin
avioliittoon.

Vielä tuolloin, 1940-luvun lopulla, Lapualla ja myös Ala-Hellassa vallitsi voimakas herännäisyys: varsin monet paikkakuntalaiset käyttivät juhla- ja usein myös arkiasunaankin röijyä ja västiä. Kylillä pidettiin ahkerasti körttiseuroja ja Vilhelm Malmivaaraa ja Paavo Ruotsalaista siteerattiin yleisesti. Siionin virret kajahtelivat niin häissä kuin hautajaisissa ja muissakin tilaisuuksissa.

Joskus myös Pekkaa pyydettiin puhujaksi. Seurapuhujaksi hän oli harjaantunut jo Reuskulassa. Perimätiedon mukaan hän oli Karjalassa soittanut kanneltakin, säestänyt Olgan laulua monissa juhlatilaisuuksissa. 

Myös naisten kädentaitoja tarvittiin maaseudulla. Olgalla nämä taidot olivat hallussa. Suuren perheen emäntänä hän muiden kotiaskareidensa ohella kutoi lakanat, liinat, pyyhkeet ja tyynynpäälliset omalla tilalla kasvatetusta pellavasta itse. Ensin hän kuivasi, liotti, loukutti ja lihtasi pellavan, ja kehräsi sen sitten langaksi. Monet leningit, paidat ja housut hän ompeli perheelle joko omasta tai ostetusta kankaasta itse. Lapsuudestaan asti hän oli näitä taitoja opetellut, ja naimisiin mentyään opiskellut lisää. Nyt, kun oma perhe oli suuri, taidot olivat todella tarpeen. 

Siitä huolimatta, että kaikki vaikutti perheen kohdalla asettuneen uomiinsa, oli edessäpäin erittäin raskaita aikoja: Pekka sairastui vakavasti. Suuren perheen isä, joka ei ollut koskaan päivääkään sairastanut! Nyt hänelle ilmoitettiin, että mitään ei voida tehdä, hän sairasti syöpää, joka oli levinnyt niin laajalle, ettei sitä pystytty edes leikkauksella pysäyttämään. Tieto oli ankara isku koko perheelle. Oli vaikeaa seurata, miten kookas ja roteva mies muutamassa kuukaudessa riutui pois. Hän laihtui ja kuihtui kuin luurangoksi.

Viimeiseen lepoon hänet siunattiin Lapuan siunauskappelissa 1.8.1952. Muistoseurat pidettiin kotipihalla Hellanmaassa.

On selvää, että perheen äiti koki menetyksen voimakkaimmin. Myös huoli siitä, että jatkossa vastuu tilan töistä tulisi jäämään hänen harteilleen painoi raskaana. Kotona vielä asuvat lapset auttaisivat, mutta kuinka kauan. Jokaisella olivat omat suunnitelmansa tulevaisuutta varten. Ellillä, Einolla ja Aarnella oli jo oma perhe ja elämä muualla. Irjasta oli juuri tullut emäntä naapuritilalle. Sulo opiskeli Invalidisäätiön koulussa Mäntsälässä, Toivo oli armeijassa, ja Erkki töissä Helsingissä. Kotona lapsia asui neljä: edellisvuonna armeijasta kotiutunut Antti, Aino, Johannes ja Hilkka.

Julkaisuhistoria:

9.10.2013   Versio 1   AdminMuseo
10.11.2013   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Pohjoismaisen Pyhäkoulukokouksen osanottajia v. 1947

Logot