HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

21.8.2013

Wilhelmi Malmivaaran viimeinen saarna v. 1921

Wilhelmi Malmivaaran viimeinen saarna
Lapuan kirkossa Mikkelin-sunnuntaina 1921 

[Merkitty muistiin pikakirjoituksella.]

 

Sillä hetkellä opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: ”Kukahan on suurin taivasten valtakunnassa?” Niin hän kutsui luoksensa lapsen, asetti sen heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, hän on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa luokseen yhdenkään tämmöisen lapsen minun nimeeni, hän ottaa luokseen minut. Mutta joka viettelee yhdenkään näistä pienistä, jotka uskovat minuun, hänen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Voi maailmaan viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee! Mutta jos kätesi tai jalkasi viettelee sinut, hakkaa se poikki ja heitä luotasi; parempi on sinun, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat kädet tai molemmat jalat tallella, heitetään iankaikkiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinut, revi se pois ja heitä luotasi; parempi on sinun silmäpuolena mennä elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvetin tuleen. Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, etteä heidän enkelinsä taivaassa näkevät aina minun isäni kasvot, joka on taivaissa. Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut.”

Koetamme Herran avulla kiinnittää huomiota luettuun tekstiin oppiaksemme siitä, millainen on tie suuruuteen Herrassa.

Opetuslasten suhteessa Herraan oli liikuttavaa, että he aina, kun tuli tarvetta, riensivät häneltä kysymään neuvoa. Niin tässäkin vasta luetussa tekstissämme. He eivät saa itse asioihinsa selvää, he tarvitsevat siihen Mestarinsa apua. Ja he nöyrästi alistuvat hänen neuvonsa alaisiksi. Siitä oli heille itsellensä suurta hyötyä – siitä on samalla hyötyä meille.

Suuruudesta puhutaan tekstissämme, suurimmasta taivaan valtakunnassa. Suuruudella ajattelemme me sellaista, joka sitä käsitettä vastaa meidän ymmärryksemme mukaan, joka todella suurelta näyttää ihmissilmissä. Suureksi tekee ihmisen mieli. Tuo on aivan luontaista ihmiselle. Lapsukaisetkin leikeissään luulottelevat muka olevansa suuria, ja joka ainoa ihminen tavoittelee suuruutta, koko elämänsä hakee hän sitä milloin mistäkin.

Niin on hengellisenkin elämän alalla. Jo ensimäiset ihmiset lähtivät tavoittelemaan suuruutta tullakseen viisaiksi niin kuin Jumala, tietämään hyvän ja pahan. Ja tuo suuruuden halu piilee kaikissa ihmisten hengellisissäkin riennoissa. Pitäisi päästä oikealle tielle, pitäisi osasta oikeaan, pitäisi saada käsitetyksi kaikki, pitäisi olla kaikista selvillä ja vieläpä pitäisi päästä edelle muista, Jumalankin edessä saamaan häneltä paras todistus.

Tuo halu oli opetuslapsillakin. Siten he joskus väittelivät keskenänsä, kuka heistä suurin oli. Ja eräs äiti pyysi kerran Jeesukselta, että hänen poikansa saisi istua toinen hänen oikealla, toinen vasemmalla puolellansa kunnian valtakunnassa. Ja onhan tuossa halussa jotain oikeaakin. Suureksi Herrakin tekee, kun hän tekee ihmisen kätensä alaiseksi, mutta toisella tavalla kuin me ihmiset tulisimme. Tekstimme osoittaa meille, kuka suureksi Herrassa löydetään.

Opetuslapset kysyivät: ”Kukahan on suurin taivasten valtakunnassa?” Niin hän kutsui luoksensa lapsen, asetti sen heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, hän on suurin taivasten valtakunnassa.”

Ellette käänny – tämä on Herran tie suuruuteen. Meidän on kääntyminen, meissä täytyy kääntymisen tapahtua, suunnanmuutoksen. Meidän on palajaminen takaisin siltä tieltä, jota käymme, kääntyminen päin siihen, johon ennen olimme selin, ja päinvastoin. Kun me tavoittelemme suuruutta, menisimme me suoraan, veisimme muuttumattoman ihmisemme Herralle taivasten valtakuntaan. Me menisimme hänen eteensä korkeassa mielessämme. Mutta sellaisena ei Herran edessä kestä kukaan, ja siitä syystä on Herran tie aivan toinen. Koko käänne – niin hän vaatii – aivan toinen suunta, kuin luonnostansa meillä on, aivan toisaalle päin kuin me luonnostansa kuljemme. Ja minkälaisiksi meidän on tultava, senkin hän sanoo. Hän asetti pienen poikasen opetuslastensa suuruuden esikuvaksi.

Herralla on omituiset tiet ja omituinen kasvatustapa. Kun hän tahtoo tehdä jonkun ihmisen väkeväksi, niin hän heikontaa hänet, kun hän tahtoo avata jonkun ihmisen silmät näkemään Herran tarkoituksia, niin hän puhkaisee ne; kun hän tahtoo tehdä ihmisen eläväksi – sanoo muuan hengellinen kirjailija – hän tappaa hänet ensin; kun hän tahtoo opettaa ihmistä kävelemään elämän tiellä, hän katkaisee häneltä jalat. Ja tähän me kuulemme Pyhän Hengen todistuksen pyhässä kirjassa:

Jos joku luulee itsensä viisaaksi, tulkoon tyhmäksi ensin, että hän viisastuisi; ja: Jumala on ne valinnut, jotka eivät mitään ole, että hän ne, jotka jotakin ovat, turhaksi tekisi, ettei hänen edessään yksikään liha kerskaisi.

Kun me puhumme suuruudesta, osoittaa Herra lapsukaista ja sanoo: sen kaltainen kuin tuo lapsi, on oleva suurin taivasten valtakunnassa. Koettakaapa ajatella, mitä opetuslapset miettivät, kun he tuollaisen vastauksen Herralta saivat. Heidän ajatuksensa kulki ylöspäin, heillä oli jotain korkeaa häneltä odotettavana, mutta hän painoi alaspäin. Hän tuo pienokaisen heidän silmäinsä eteen, asettaa hänet suuruuden esikuvana nähtäväksi. Varmaan se hämmästyttää heitä taas tällä hetkellä, he eivät voi muuta ajatella kuin: nyt on tie pystyssä, ei tule mitään meidän pyrkimyksestämme. Kuinka me tuollaiseksi pääsemme, kuinka meistä niin pieniä tulisi, sellaisia kuin tuo lapsukainen on. – Ja aivan sama neuvo Herralla on sinulle ja minulle. Jos me haluamme päästä suuriksi Herrassa, meidän on tultava pieniksi, niin – aivan lapsiksi Herran edessä. Mutta miten tämä on mahdollista?

Herra neuvoo usein sillä tavalla, että hän tekee mahdottomaksi eteenpäin pääsemisen. Usein hän teki näin opetuslapsillensa, niin tälläkin hetkellä. Tästä he joutuivat murheellisiksi Herran opetuksen ääressä. Heidän tiensä sulkeutui, heidän toivonsa aleni. Heidän täytyi huomata olevansa aivan väärään suuntaan menossa. Ja tämä toi heille kipua. Kun Herra katkaisee meiltä tien sinne päin, mihin olemme pyrkineet, se aina synnyttää kipua. Hän tekee meitä köyhiksi hengessä, ja niissä kivuissa, joita hän meissä vaikutta, syntyy uusi ihminen, jos me niiden kipujen alla pysymme pitkittyvästi. Jos mielimme, minä ja sinä, saada Jumala isäksemme, meidän täytyy tulla lapsiksi hänen edessänsä. Toista tietä ei päästä häntä isänä puhuttelemaan ja kohtaamaan.

Tuollaiset pienten kaltaiset sanoo tekstimme olevan kalliita Herran edessä. Tässä on aivan sama suhde kuin vanhemmilla ja lapsilla keskenänsä. Ketä lapsista, äidit, enin hellitte, kuka useimmin sylissänne saa olle, kenestä olette enin levottomia? Eikö pienimmistä lapsijoukossanne! Ja mikä siihen on syynä? Jumalalla on sama halu kuin vanhemmilla: saada sidotuksi lapsukainen itseensä, niin ettei se koskaan pyrkisi eroon hänestä. Ja lapsilla on tavaransa kaikki vanhempien takana. Kaikki hän pyytää heiltä ja on heistä riippuvainen. Ja mitä pienempi ja turvattomampi lapsukainen on, sitä useammin hän isän ja äidin rakkautta ja armoa tarvitsee. Tuo on niiden pienten suuruus, siinä salaisuus heidän suuruuteensa.

Samoin ikään on laita hengellisesti. Kun Herran sana saa meidät ahdistaa pieniksi hänen kasvojensa edessä, niin me alamme tarvita Herraa kaikessa. Meillä ei ole tietä, jota menisimme eteenpäin, ellei hän pääse meille tieksi Kristuksessa. Meillä ei ole oikeaa parannusta, me alamme pyytää häneltä, että hän meidät parantaisi. Kaikki meidän vanhurskautemme paljastuu saastaiseksi vaatteeksi, me alamme turvautua Kristuksen vanhurskauteen. Kaikki meidän syntimme tulevat näkyviin itsellemme, me alamme tarvita joka-aikaista synteinanteeksiantamusta Jeesuksen Kristuksen veressä. Me emme uskalla silloin askeltakaan eteenpäin ottaa turvautumatta Armahtajaamme.

Mitä heikompia ja pienempiä ollaan, sitä useammin meidän suustamme kuuluu tuo lapsen pyyntö: ota syliisi ja kanna, minusta ei ole itsekseni menijää muuhun kuin onnettomuuteen. Sellaista on kodissa pienet ja suuret hoitamassa, hän saa enin rakkautta osaksensa, häntä hellimmin hoidetaan. Ja se on taivasten valtakunnassa, Jumalan edessä suurin, joka enin on riippuvainen Jumalan armosta ja laupeudesta Kristuksessa Jeesuksessa.

Oletko sitä sinä? Onko Herra saanut sinun tiesi lyödä umpeen? Oletko sinä joutunut niiden kipujen alaiseksi, jotka painavat Herran eteen seisomaan turvattomana ja avuttomana raukkana, miksi siellä itseänsä tuntemaan rupeaa? Ellet ennen, teetkö sen nyt?

Sanoimme jo edellä, että sellaiset pienet ovat kalliita Herran edessä. Ken ottaa sellaisen vastaan minun numeeni, sanoo Jeesus, hän ottaa vastaan minut. Ne ovat niin lähellä Herraa, että Kristus kulkee aina niiden mukana ja ne Kristuksen mukana – minä teidän ja te minun kanssani – hän sanoo. Ne ovat liittyneet Herraan, niin kuin oksa viinipuun runkoon. Ne elävät hänessä ja kuolevat hänessä. Ne saavat häneltä kaikki mitä tarvitsevat jokapäiväiseen elämäänsä täällä ajassa ja elämäänsä iäisyydessä. Voi kun on suuri armo päästä sellaisten pienokaisten pariin, saada niiden kanssa seurustella, saada niille avata kotinsa ovet. Kun ottaa vastaan yhden sellaisen Jumalan lapsen, niin ottaa vastaan Jeesuksen Kristuksen. Ovatko ne tulleet rakkaiksi ja kalliiksi sinulle? Onko niiden kanssa seurustelu päätehtäväsi elämässäsi? Niidenkö joukosta löydät suurimman huvituksesi?

Onhan lasten kanssa ulkonaisestikin hupainen oleskella. Niiden leikit ovat niin viattomia, niiden puheet yksinkertaisia. Niiden seurassa olo muuttaa lapselliseksi aikaihmisenkin, jaksaa jetkeksi siellä unohtaa tämän elämän vaivat ja huolet ja lapsen mielellä elää muutaman hetkisensä. Ja vielä hauskempaa on olla niiden pienokaisten joukossa, jotka Herra on saanut lapsiksensa synnyttää. Kuulkaa, ne itkevät kuin lapsi vaivojansa Herralle, niiden kyyneleet ovat niin järkeviä. Ei niitä itkeviä nähdessä jaksa kylmänä olla Jumalan lapsi niiden parissa.

Ja ne iloitsevat lapsen lailla; ei ole pitkä matka niiden itkusta iloon, ei pitempi kuin lapsukaisellakaan on. Ja kaikkien niiden joukossa on Jeesus Kristus. Ne kiikkuvat alituisesti hänen kaulassansa, ne vievät kaikki vaivansa hänelle, ne saavat kaikki ilonsa häneltä, ne elävät koko elämänsä Herrallensa, ja siellä sellainenkin, joka on kylmä sisällisesti itse mielestänsä, aina lämpenee, pääsee likemmä elämän Herraa niiden lapsukaisten kautta. Voi ihme kuitenkin, ettei niiden seuraan ihmisraukat tunkeudu, etteivät he ymmärrä sitä ahkerammin etsiä. Ei missään ole niin lämmintä olla, ei niin herttaista kanssakäyminen, kuin niiden joukossa on. Ja sen kaltaisten, sanoo Jeesus toisessa kohden, on Jumalan valtakunta.  Kuule ystävä! Onko sinun kotisi ovi niille lapsukaisille avattu? Onko sinulla asiaa niiden luo? Oletko hakenut huvisi niiden seurassa? Ellet ole ennen, ala nyt. Sitä et koskaan kadu.

Ja sentähden, kun ne ovat Herralle niin kalliita, on myös niin raskas niiden ihmisraukkain tuomi, jotka niitä viettelevät Herrasta pois. Tekstimme lausuu vielä: Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee! Parempi olisi hänelle, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. Minkä tähden tuo tuomio on näin kauhea?

Kuulkaa, ne ovat enkelien kansalaisia. Heidän enkelinsä taivaassa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa. On niin vaarallista niitä vietellä, tulla niille pahennukseksi. Oletko ajatellut tätä? Teillä on niitä kodissanne kaikilla, pienokaisianne – kenelle te ne annatte, kenelle kasvatatte? Äidit, Kristuksen polvelleko te ne kannatte? Isät, oletteko äitiä siinä työssä tulemassa? Teillä on nuorukaisia, joiden tunnoissa armokutsumus käy – oletteko auttamassa niitä Jumalan lapsiksi?

Voi maailmaa pahennusten tähden, pahennukset tulevat, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta se tulee! Ystävä, kun Jeesuksen sydämestä pusertuu nuo huudot: voi, voi, silloin on kauhea sen ihmisen tila, jota kohti ne käyvät. Kunpa tuo Herran surkutteleva ääni leikkaisi läpi, minun ja teidän sydämen läpi tänä päivänä, niin että meidän täytyisi nyt jo täällä seisahtua Herran sanan eteen jota olemme viljelemässä, ja antaisimme itsemme ensin omaksi sen Herran hoitoon, joka voi meidät viettelyksistä varjella.

Armon Herra! Tue meitä, pidä meitä lapsen kaltaisina, paina meitä alas jalkaisi juureen, alenna meidän korkea mielemme. Tee meistä sellaisia, jotka joka hetki sinun armoasi, sinua itseäsi tarvitsemme.

Julkaisuhistoria:

21.8.2013   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.
Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Ryhmäkuva Lapualta 1920-luvulta

Logot