HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

21.8.2013

Aino Vierula (1901–1988)

Aino Vierula käsittelemässä Erkki Ahosen
selkää Sauli Tiitun hautajaisissa vuonna 1960.

 

Aino Maria Vierula

Agronomi, maanviljelijä

Syntynyt  
20.4.1901 Lapua
Kuollut  
6.1.1988 Lapua

Aino Maria Vierula (1901–1988) oli lapualainen agronomi ja maanviljelijä. Hän oli yksi ensimmäisistä naisagronomeista, Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran karjakonsulentti sekä Kauhajoen kotitalousopiston ja Lapuan emäntäkoulun opettaja. Vuosina 1948–1951 hän oli Lapuan kunnanvaltuuston jäsen.

Ujo tyttö koulutiellä

Aino Vierula syntyi alanurmolaiseen maataloon. Jo lapsena hän osallistui kaikkiin talon töihin, joihin voimat vain riittivät. Mielissä alkoi palaa maanviljelijän ammatti.[1]

Maahengen elähdyttämä tyttönen oli kuitenkin kovin ujo. Isä arveli, että arkuus häviäisi koulussa ja halusi lähettää tyttärensä sen vuoksi oppikouluun. Tytön oma pitkä harkinta päättyi myönteisesti, kun muitakin sukulaisia ja opettajakin liittyi kehottelijoiden joukkoon.[2]

Kesän aikana nuori Aino paransi erityisesti ruotsin kielen taitojaan ja pääsi suoraan toiselle luokalle. Keskikoulun jälkeen koulunkäynti uhkasi ”plussahtaa”, mutta isä patisteli edelleen. Niinpä Aino Vierula kirjoitti ylioppilaaksi Lapuan yhteiskoulusta vuonna 1921.[3]

Seuraavaksi talveksi Vierula sai väliaikaisen opettajan pestin Männikön koululle. Toinen lukuvuosi kului uudessa Paavolan kansakoulussa. Vielä yksi lukuvuosi 1924–1925 meni Kirkonkylän kansakoulussa 64 oppilaan suurluokan opettajana.[4]

Yksi varhaisista naisagronomeista

Nuoren ylioppilaan mieltä askarrutti jatkuvasti opintojen jatkaminen. Kansakoulunopettajan ura ei kiinnostanut. Lääkärin ammatti olisi ollut mieluisa, mutta lääkäriopintojen sanottiin vievän paljon aikaa.[5]

Lapsuusajan maanviljelyshaaveet voittivat lopulta ja kuljettivat Vierulan Helsingin yliopistoon opiskelemaan maatalous- ja metsätieteitä. ”Tähän vaikutti osaltaan sekin, että minua vaivasi, kun monet talojentyttäret pitivät maatalousammattia ala-arvoisena, halveksivat sonnanajoa, yleensä kaikkia töitä, joita maatalouden piirissä esiintyy”, Vierula itse muisteli.[6]

Naisagronomeja oli 1920-luvulla vielä harvassa. Vierula valmistui sellaiseksi vuonna 1929. Hänen kandidaatin tutkintonsa pääaine oli kotieläinoppi, laudaturtyö syntyi maanviljelysopin alalta. Vuoden 1929 kesällä opinnot täydentyivät vielä kasvatusopin tutkinnolla Jyväskylässä sekä opetusnäytteillä tammikuussa 1931.[7]

Ammatillinen työura alkoi valtion maatalouskoelaitoksen ylimääräisenä assistenttina ja vielä samana vuonna Hämeen-Satakunnan tietopuolisen  karjanhoitokoulun opettajana Aitolahdella 1929–1930.[8]

Sieltä tie kulki Järvenpään maatalousnormaalikoulun auskultointien kautta kotimaakuntaan ensin Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran karjatalouskonsulentiksi vuodesta 1930, sen jälkeen maatalousaineiden opettajaksi ja tilanhoitajaksi Kauhajoen kotitalousopistoon vuodesta 1935 ja sitten takaisin Maanviljelysseuraan jatkosodan aikana 1942.[9]

Aivan 1930-luvun alussa Vierula tiedusteli Suomen sianjalostusyhdistyksen toiminnanjohtajalta, josko Etelä-Pohjanmaallakin kannattaisi ruveta tuottamaan vähärasvaista sianlihaa eli pekonia. Vastaus oli kieltävä, sillä ”Amerikan fläskiä ne sielä syövät”. – ”Otin hieman nokkaani näistä sanoista ja ajattelin, että kyllä tämäkin maakunta pekonia kykenee tuottamaan. Niin aloin esitelmöidä pekonin tuotosta ja sikataloudesta yleensä ja niin vain kävi, että pekonia alettiin tuottaa tässäkin maakunnassa”, Vierula muisteli.[10]

Pidetty ja uudistushaluinen agronomi lisäsi tietojaan useilla ulkomaan opintomatkoilla. Vuonna 1928 hän kävi Unkarissa sekä 1937–1938 Baltiassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Vuonna 1939 hän vieraili Saksassa Dresdenin maailmanlaajuisessa maatalouskonferenssissa. Tonavan-risteilyllä hän tapasi Saksan diktaattorin Adolf Hitlerin sisaren, jonka kanssa pääsi valokuvaankin.[11]

Takaisin Lapualle

Vuonna 1947 Vierula palasi Lapualle, kun iäkkäiden vanhempien hoidossa ollut kotitila alkoi vaatia hänen läsnäoloaan aiempaa enemmän. Sivutöinään hän opetti vielä vuosina 1947–1953 maatalousaineita ja yhteiskuntaoppia Lapuan emäntäkoulussa tuntiopettajana.[12]

Vierula alkoi hoitaa kotitilaansa päätoimisesti yhdessä sisarensa Ailin kanssa. Molemmat olivat naimattomia. Vierulan sisarusten tila Alanurmossa käsitti 1960-luvun alussa 28 hehtaaria peltoa. Lehmiä oli 23, ja lisäksi useita hiehoja ja vasikoita. Hevosia oli kaksi. Työssä pidettiin apuna vakituista päivämiestä.[13]

Maatalouden lisäksi lisäansioita toivat Ainon selänparannuksilla kävijät. Hän oli itse saanut 1930-luvun alussa avun selkävaivoihinsa, ja alkoi siitä lähtien itsekin parannella. Ensin konsulenttimatkoilla joku isäntäväestä alkoi valitella selkäänsä. Maineen vähitellen levitessä Vierulaan alkoi tulla parannettavia päivittäin.[14]

Kuuluisimpia Vierulan Ainon parannettavia olivat Ella Eronen, Kauko Käyhkö ja Juha Mieto. Kaukaisimmat tulivat Kanadasta ja Lapista saakka. Monet joutuivat odottamaan useita tuntejakin kaivonkannella, kunnes Vierula ehti ottaa heidät vastaan.[15]

”Olin monet kerrat apulaisena, kun hän käsitteli potilaitaan ruokapöydän puisella penkillä, jossa oli viltti pehmusteena. Nostin potilasta hartioista tai liikuttelin jalkoja, samalla kun Aino paineli selkärangan nikamia paikoilleen. Olin todistamassa tapauksen, kun pari vuotta liikkumattomana ollut nuorehko mieshenkilö pystyi ottamaan ensiaskeleet Ainon käsittelyn jälkeen. Miehen äiti itki onnesta”, Vierulassa työskennellyt Erkki Peräsalo muisteli.[16]

Maatalouden luottohenkilö

Aino Vierula sai aktiivisina työvuosinaan osakseen myös monia luottamustehtäviä, vaikka ne eivät olleetkaan varsinaisesti hänen leipälajinsa. Hän kuului Etelä-Pohjanmaan agronomikerhon johtokuntaan ja oli perustamassa Etelä-Pohjanmaan mehiläishoitajien yhdistystä.[17]

Vierula myös kirjoitti ahkerasti aikakaus- ja päivälehtiin maatalousaiheista.[18] Lapualla hänet valittiin Maalaisliiton listalta kunnanvaltuuston jäseneksi 1948–1951.[19]

Maatalouden hyväksi tekemistään ansioista Vierulalle myönnettiin Maatalousseurojen keskusliiton hopeinen ansiomerkki.[20]

Eläinrakkaudesta eläinrääkkäykseen

Maahenki oli Vierulassa arvossaan. Sisaruksilla oli maita myös Alajoelta, ja niitä hankittiin vielä Ailin tahdosta lisää.[21]

Eläimet olivat sisaruksille poikkeuksellisen rakkaita. Niitä silitettiin ja niille puhuttiin. ”Karjalle, lehmille on osoitettava hellyyttä ja rakkautta”, Aino uskoi lujasti. Jokainen eläin oli yksilö: lehmillä oli nimet ja jokainen vasikka valokuvattiin. ”Mistään ei tule niin hulluja kuvia kuin Vierulasta”, totesi valokuvaaja Tauno Pyhälahti kerran.[22]

Ajan myötä eläinrakkaus alkoi teettää ongelmia. Tilan hevoset olivat 1960-luvun alussa jo vanhoja, toinen 31- ja toinen 21-vuotias. Iso lehmälauma vaelsi oman laitumen syötyään naapurien pelloille ja talo oli täynnä kurittomia kissoja.[23]

Talon siisteys ei ollut parhaimmasta päästä, sillä kissojen jätöksiä oli joka paikassa. Ne hyppivät pöydälle ja nuoleskelivat ruokia. Niinpä monet talon vieraista joutuivat keksimään erilaisia tekosyitä kieltäytyessään tarjotusta ruoasta ja kahvista.[24]

Ikääntyvät sisarukset eivät enää jaksaneet hoitaa eläimiään, mutta pitivät silti niistä kiinni viimeiseen saakka. Vuonna 1971 tilanne meni niin huonoksi, että he saivat sakot eläinrääkkäyksestä.[25]

Asiat kuitenkin pahenivat tästäkin. Parin vuoden kuluttua eläinsuojeluviranomaiset ja poliisi löysivät navetasta osin kuolleen ja osin pahoin nälkiintyneen karjan. Omin jaloin ulos päässeet säästettiin, muut jouduttiin lopettamaan.[26]

Vierulan sisarusten vilpitön eläinrakkaus muuttui eläinrääkkäykseksi tavalla, jota he eivät itse käsittäneet. Oikeudessa he arvelivat karjan kuolleen puutostauteihin tai ostorehujen myrkkyihin. Oikeus tuomitsi sisarukset elinikäiseen kieltoon pitää nautakarjaa.[27]

Vierulat valittivat päätöksestä Korkeimpaan oikeuteen saakka, mutta päätös piti. Presidentti Kekkoselta saapui yllättäen armahdus Ainon 75-vuotislahjaksi. Se astui kuitenkin voimaan vasta 5 vuoden kuluttua myöntöpäivästä, jolloin sillä ei ollut merkitystä. Armahduksen takana lienee ollut sisarusten serkku Kustaa Tiitu.[28]

Vierula häipyy muistoihin

Karjan pakkohävityksen jälkeen sisarukset jättivät itselleen sikoja sekä yhden vasikan, joka sai nimekseen Ilon kyynel. Kun he eivät enää pystyneet asumaan omassa kodissaan, edessä oli holhoojan määrääminen ja muutto vanhainkotiin.[29] Aino Vierula kuoli siellä 87-vuotiaana.

Kun sisaruksilla ei ollut perillisiä, heidän omaisuutensa meni valtiolle ja vaihtokaupan myötä kunnalle. Huutokaupassa Vierulan talo ja lutti myytiin Länsikylään Timo Saarelle. Tuparakennus joutui sienivaurioiden vuoksi polttopuiksi, mutta lutti pystytettiin uudelleen Länsikylään.[30]

Vierulan tontista myytiin aikanaan maapala Alanurmon koululle. Vierulan maille sijoittuu myös kesällä 2012 aloitettu Alanurmon uusi koulurakennus. Entisistä asukkaista muistuttaa vielä tien nimi: Vierulantie.

Vaatimaton vanhapiika maan ja taivaan välissä

Aino Vierula tunnettiin ”puuhakkaana, uutterana maanviljelijänä, vastaten miehen mittaa ja enemmänkin monessa suhteessa”.[31]

Hän oli vaatimaton ja syrjään vetäytyvä luonne, vaikka olikin työnsä ja parannustensa vuoksi paljon tekemisissä ihmisten kanssa.[32] Nuorempana hänellä kerrotaan olleen professori-ystävä, joka oli nimennyt kehittämänsä pellavalajikkeen Aino-pellavaksi. Ainolle olisi kuulemma ollut tarjolla myös emännän paikka suuresta kartanosta, mutta maalaistyttö ei ollut kelvannut pojan vanhemmille.[33]

Vierulalla oli myös vahva uskonnollinen vakaumus. ”Aina me emme muista siunata maahan kylvettyä siementä. Maa ei kasva, ellei Jumala suo suotuisia ilmoja, siksi ei rukousta pidä unohtaa. Kun me saamme hyvän sadon, silloin me monesti unohdamme taas kiittää kaiken antajaa, sitä, joka 'säät ja ilmat säätää'. Kiitostakaan ei pidä unohtaa”, hän pohti 60-vuotiaana.[34]

Julkaisuhistoria:

15.6.2012   Versio 1   Teppo Ylitalo
29.6.2013   Versio 2   Teppo Ylitalo
21.7.2013   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.
Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Viljavaraston työntekijöitä (P00:2514B)

Logot