HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

21.8.2013

Juho Hyyppä: Muistelmia jalkapalloilusta Lapualla 1940-1942

A-juniorien jalkapallo-ottelu kesällä 1942: 
Lapuan Virkiä - Vaasan Palloseura. 

Fil. lis. Juho Hyyppä
Muistelmia jalkapalloilusta Lapualla sotavuosina 1940-1942 sekä monesta muusta siihen liittyvästä (2013)

Virkiä on juhlavuosinaan julkaissut juhlakirjoja. Kun kävin äskettäin Suomen urheilukirjastossa, niin tarkastelin niitä jalkapalloilun ystävänä. Harrastin nuorena, sota-aikanakin, innolla jalkapalloilua siellä Lapualla. Pelasin Virkiän juniori- ja edustusjoukkueissa.

Kun selailin Heikki Pehkorannan laatimaa upeaa opusta, niin ihmettelin ja petyin siihen, mitä hän esittää sota-ajan kilpailutoiminnasta Lapualla. Hän nimittäin toteaa: Virkiällä ei ollut silloin virallista toimintaa ja vuosien 1941-1944 katsauksessa kerrotaan silloin olleen monia sotia.

Vaikka sota-ajan päättymisestä on kulunut 68 vuotta ja täytin viime vuonna 88 vuotta, haluan vielä mainita, että Lapualla pelattiin jalkapalloa myös vuosina 1940-1942, jolloin olin vielä siellä. 

Lapualla oli talvisodan aikana ja sen päättymisen jälkeen nähtävillä laadukasta jalkapalloilua. Puolustusvoimat perusti sinne ulkomailta saapuneiden vapaaehtoisten sotilaallista koulutusta varten osasto Sisun. Lukuisin ryhmä, noin 350 henkilöä, osastossa oli unkarilainen jalkaväkipataljoona. Se saapui Lapualle mutkikkaan ja aikaavievän matkan (Saksa ei sallinut kauttakulkua) jälkeen maaliskuun alussa eli myöhästyneenä talvisotaan. Unkarilaiset poistuivat Lapualta huhtikuun puolella.

Talvisodassa olin kotijoukoissa 61. ilmapuolustusaluekeskuksessa. Seinäjoen ja sen ympäristökuntien 15-17-vuotiaille pojille, yhteensä noin 50:lle, järjestettiin Lapualla muutaman päivän kurssi, jossa upseerit opettivat meille pääasiassa armeijamme ja Neuvostoliiton lentokoneiden ominaisuuksia ja tuntemusta. Tehtäviäni olivat sitten päivystysvuorot kunnantalon tornissa ilmavalvonnassa sekä lähettitehtävät Väestönsuojelukeskuksessa ja Patruunatehtaalla. Ennen kurssia olin kaivutöissä sirpalesuojien rakentamisessa Koulukadun ja Saurunkadun välisellä pellolla. Kun rauhan tulo radiossa kuulutettiin, olin päivystäjänä aurinkoisessa kirpeässä pakkassäässä kunnantalon tornissa.

Kun kotini oli yhteiskoulun lähellä, niin huomasin pian sen pihalla pelattavan taidokasta jalkapalloilua. Kenttä oli talvinen, mutta pelaajat olivat kietoneet sukat kenkien päälle liukastumisten estämiseksi. Pelaajat olivat yleensä unkarilaisia, joskus mukana oli muitakin jalkapallotaitureita. Rauhan teon jälkeen minulla oli usein vapaa-aikaa nauttia unkarilaisten pelistä.

Tässä yhteydessä haluan kertoa, että näin vuonna 1952 Helsingin olympialaisissa unkarilaisen jalkapalloilun huippua. Unkarin joukkue voitti silloin kultamitalin. Finaalissa vastustajana oli Jugoslavia, joka hävisi ottelun luvuin 2-0. Tunnettu urheiluselostaja ja kirjailija Martti Jukola kuvaa tätä ottelua vuonna 1954 ilmestyneessä olympiakirjassaan: Näin hyvää peliä ei suomalainen katsomo liene koskaan aikaisemmin eikä sen koomminkaan ole todennut. Stadionilla seurasi ottelua yli 58000 henkilöä. Lukumäärä lienee vieläkin pohjoismainen ennätys.

Unkarin joukkue oli armeijan joukkue. Sen kapteeni oli majuri Puskas, jonka taito ja maine muistetaan vieläkin jalkapallopiireissä kautta maailman. Puskas näytti Helsingin stadionillakin välihyökkääjänä taitonsa. Joukkue oli maailman paras Unkarin kapinaan saakka (1956). Esimerkiksi Englanti hävisi Wembleyn stadionilla 6-3.

Lapualla yhteiskoulun piha ja ajoittain myös kansakoulun olivat 1930-luvulla kesäisin koulujen ympäristön lapsille urheilukenttiä. Yhteiskoulun pihalla pelattiin jalkapalloa ja kisailtiin yleisurheilussa. Esimerkiksi yhtenä kesänä alle 12-vuotisilla pojilla oli useana peräkkäisenä viikkona yleisurheilussa viisiottelu. Lasten omatoimisesti perustama seura Vastus järjesti kahtena vuotena kansakoulun pihalla yleisurheilukisat.

Seuran kukoistuskausi oli Berliinin olympiavuotena ja kahtena vuotena sitä ennen. Samaan aikaan Nurmonjoen toisella puolella perustettiin samankaltainen poikaseura nimeltään Vesa. Lapuanjoen vastakkaisella puolella oli Ville-Paavo Aitolan johtama yleisurheiluseura, jonka nimeä en muista. Vastus kilpaili yleisurheilussa kumpaakin seuraa vastaan.

Tässä yhteydessä kerron kuitenkin vain Vastuksen ja Vesan välisestä jalkapallo-ottelusta, joka tapahtui yhteiskoulun pihalla juhannusaattona, todennäköisesti vuonna 1934. Vastuksen pojat pelasivat Jussi-paidoissa ja Vesan sinimustissa villapaidoissa. Olimme pettyneitä, kun katsomossa oli vain muutamia katsojia. Nähtävästi pelin ajankohta oli huonosti valittu. Lisäksi Vastuksen innokas avustaja vei ottelun mainoksen kirkonkylän keskeisimmän tieristeyksen vieressä yleisesti käytettyyn tiedotuspaikkaan ja sijoitti sen kookkaan kilometripylvään taakse.

Vastus voitti pelin 4-0. Muistan hyvin Vastuksen silloisen joukkueen kokoonpanon, koska olin siinä mukana maalivahtina. Puolustajina olivat kookkaimmat, tulevat papit, Paavo Maunula ja Tapani Pukkila. Paavo ja keskustuki Pentti Nummi olivat joukkueen vanhimmat eli nykyisen järjestelmän mukaan C-15 junioreita. Tapani ja neljä hyökkääjää eli Erkki Talosela (oikea laitah.), Armas Lahtinen (o. välih.), Sakari Klemettilä (keskush.) ja Jussi Hakola (v. välih) olivat C-14 junioreita. Vasen laitah. Jussi Voltti ja oikea tuki Viljo Talosela olivat D-junioreita. Vasen tuki Jussi Lahtinen ja minä olimme joukkueen nuorimpia ja lyhyimpiä eli E-junioreita.

Pääsin maalivahdin tehtävässä melko helpolla. Koska peli ruuhkautui usein vastustajan maalin lähellä, niin en nähnyt Vastuksen maalintekijöitä. Vesan pelaajista muistan vain muutamia. Otaksun että Vesan joukkueen kapteeni oli Paavo Hietala. Mukana olivat myös opetusalalla elämäntyönsä tehnyt Lauri Salo, sekä Martti Maunumaa ja Mikko Kuoppala.

Kummastakaan joukkueesta ei ole kehittynyt mestaruussarjan pelaajia. Sen sijaan painissa Paavo Hietala ja Erkki Talosela ovat yltäneet Suomen mestariksi höyhensarjassa. Paavo hallitsi sitä 1940-luvun loppupuolella sekä vapaassa että kr.roomalaisessa painissa. Erkin voittokausi oli 1950-luvun alkupuolella kr.roomalaisessa. En tiedä ovatko he kohdanneet toisensa tärkeissä kisoissa. Paavon
painiansiot ovat paremmat, mm. neljäs sija Lontoon olympialaisissa vapaapainissa. Erkki oli kuitenkin silloin Vastus-Vesa ottelussa taitavampi. Jussi Voltti hämmästytti yhteen aikaan kulmapotkuillaan, joissa pallo kiertyi yhtä sattumaa useammin suoraan maaliin. Tässä ottelussa se ei onnistunut.

Vuonna 1936 kelirikon aikaan yhteiskoulun pihalla työskenteli välitunneilla ja koulupäivän päättymisen jälkeen talkoolaisia, jotka pyrkivät nopeuttamaan lumen ja jään poistumista koulun pihalta. Nämä intohimoiset jalkapallon harrastajat, jotka olivat pääasiassa keskikoulun viidennen luokan oppilaita, halusivat aloittaa harjoittelunsa tavallista aikaisemmin. 

Muistini mukaan joukkoon kuuluivat ainakin Sulo Liljamo, joka oli porukan vetäjä, Martti Kojola, Bror Löfman, Alpo Toivonen, Kalle Turkka, Jussi Sivonen ja monia muita. Yhteiskoulun joukkue olikin ylivoimainen kevään avausottelussa joko Patruunatehtaan tai Virkiän kokoamaa joukkuetta vastaan, tulos oli 6-0. Mainittakoon, että 1930-luvun loppupuolella yhteiskoulun tytöt voittivat jalkapallossa Patruunatehtaan tytöt.

Valitettavasti kyseinen joukkue ei pysynyt koossa. Syynä siihen olivat ammattiopintojen aloitukset ja sitten syttyneet sodat. He olisivat olleet parhaassa kehitysiässä sotavuosina. Alpo Toivonen ja Esko Talosela menettivät henkensä vuonna 1942 Kannaksella Metsäpirtissä.

Virkiän jalkapallotoiminta toipui välirauhan aikana käytettävissä olevin voimin. Minä sain siitä tiedon heinäkuussa, kun palasin kotiin Jalasjärveltä vaakitustöistä jatkamaan edellisen vuoden lokakuussa keskeytynyttä (12.-28.10.) ja marraskuun lopussa talvisodan alkamisen takia päättynyttä koulunkäyntiä. Tällöin Jorma Hjelt soitti minulle ja pyysi urheilukentälle maalivahtitestaukseen. Perusteena oli yhteiskoulun joukkueen maalivahtina olo syksyllä 1939 Seinäjoella. Testauksen seurauksena minusta tuli 15-vuotiaana Virkiän edustusjoukkueen maalivahti.

Ensimmäinen otteluni Virkiän maalivahdin mustassa paidassa tapahtui Oravaisissa. Hävisimme siellä 5-4. Toisessa ottelussa vastustajana oli Seps kotikentällään. Kamppailu oli tasaväkinen, mutta voitimme sen. Maaliluvut olivat muistini mukaan 2-1. Loppukesällä kävimme Kristiinankaupungissa ja hävisimme peräti 6-0. Joukkueessamme oli nyt mukana harjoittelemattomia lomalaisia. Matkat otteluun ja takaisin suoritettiin silloin junalla. Lähtö tapahtui aamulla varhain ja paluumatka täpötäysissä vaunuissa päättyi myöhään illalla. Seuraavana sunnuntaina korvasimme tappion kotikentällä voitolla 2-0.

Yllätyimme, kun jo Tippauksen historian ensimmäisen vuoden kahdeksannen kierroksen kupongissa oli ottelu Lapua-Seinäjoki. Asiantuntijain ennakkoveikkauksista ilmeni, että kyseessä oli jalkapallo-ottelu Virkiä-Seps. Se suoritettiin Lapualla lokakuun 27. päivänä. Lämpötila oli siihen aikaan pakkasen puolella, koska ainakin maalivahtialueet olivat jäisiä. Ottelun tuloskin oli meille pakkasen puolella. Seps sai revanssin kesäiselle tappiolleen luvuin 6-4. Nämä suurehkot maaliluvut osoittavat, että maalivahdeilla oli vaikeuksia tehtävissään. Vuoden 1940 tulos: kaksi voittoa ja kolme häviötä oli tyydyttävä. Pidimme Tippausyhtiön otteluvalintaa positiivisena huomionosoituksena. Se antoi lisää innostusta seuraavalle vuodelle.

Yhtiön ensimmäisen kupongin ensimmäisenä kohteena oli yleisurheilumaaottelu Suomi-Ruotsi, joka tapahtui Olympiastadionilla syyskuun 7.-8. päivinä. Maaottelu oli historiallinen sen vuoksi, että mukana oli myös Saksa. Tapahtuma oli samalla sodassa kaatuneiden muistotilaisuus. Lisäksi kolmimaaottelu oli yksi merkki Saksan ja Suomen poliittisten suhteiden lämpenemisestä. Saksan ja
Suomen kesken oli muitakin maaotteluita. Viikkoa aikaisemmin pelattiin jalkapallo-ottelu Leipzigissä. Suomi kärsi siinä maaotteluidensa historian suurimman tappion luvuin 13-0.

Talvella 1941 me Virkiän pelaajat loimme kuntoa lentopalloharjoituksilla nuorisoseuran talossa ja lenkeillä. Osallistuimme myös Suomi-Ruotsi marssimaaotteluun, joka tapahtui toukokuun 4.-25. päivinä. Miesten matka oli 15 km ja maksimiaika 2 tuntia 20 minuuttia. Suoritin marssin yhdessä luokkakaverieni kanssa. Luokan jokainen poika, yhteensä 12, ilmoittautui mukaan. Asetimme marssin tavoiteajaksi 1 t 50 min, kun luokanvalvojamme pappi Paavo Huhtala, iältään silloin 39 vuotta, kertoi marssineensa matkan 1 tunnissa 55 minuutissa. Saavutimme likimain tavoiteajan. Se ei ollut kaikille helppo saavutus. Kunnioitus Paavon suoritukseen kasvoi.

Kun vuoden 1941 jalkapallokausi alkoi, niin meillä Virkiän pojilla oli entistä enemmän intoa ja kuntoa. Valitettavasti en päässyt mukaan ensimmäiseen harjoitusotteluun, joka oli Seinäjoella keskellä viikkoa. Muistan hyvin, että istuin lyseon luokkahuoneessa ruotsin kielen kokeessa ja näin ikkunasta kaukana peltojen takana junan menevän etelään päin ja tiesin kavereiden olevan siinä. Keskittyminen kokeeseen höltyi ja ottelun tuloskin on unohtunut.

Pääsin mukaan seuraavaan otteluun, joka pelattiin kotikentällä. Vastustaja oli nuori joukkue Vaasasta muistini mukaan nimeltään Vaasan Jalkapalloklubi. Kyseistä seuraa ei ole ollut toiminnassa pitkään aikaan. 1930-, 1940- ja 1950-luvuilla Vaasa oli todella jalkapallokaupunki. VPS ja VIFK olivat silloin maan kärkijoukkueita. Vaasan Palloveikotkin pelasi vuonna 1945 mestaruussarjassa ja yleensä seura oli vahva kakkostason joukkue. Pelaajia riitti niiden lisäksi useaan muuhunkin joukkueeseen.

Voitimme vierailijan selkeästi luvuin 7-0. Peli oli ensijaksolla vielä melko tasaista ja jouduin maalivahtina töihin. Mieleeni on jäänyt, että Yrjö Ylihärsilä pelasi hyökkääjänä tehokkaasti ja ampui muutaman upean maalin. Jatkopeleissäkin olen saanut sellaisen käsityksen, että Yrjö oli Virkiän jalkapalloilun kantava voima 1940-luvulla.

A-juniorit pelasivat samana sunnuntaina iltaottelun Seinäjoella Sepsin junioreita vastaan. Pärjäsimme miltei yhtä hyvin kuin edustusjoukkue päivällä. Voitimme ottelun 7-2 (3-2). Olin tässä ottelussa keskushyökkääjänä. Heikki Yliannala oli päivän molemmissa otteluissa laitahyökkääjänä. Yhteistyöni Jaakko ja Paavo Palmun kanssa onnistui hyvin varsinkin toisella puoliajalla. Jouko Peltola uurasti menestyksellä keskustukimiehenä. Hän oli kyky kaikissa urheilulajeissa ja hänestä tulikin voimistelunopettaja. Seinäjoella ilmestyvän lehden toimittaja totesi joukkueemme olleen paljon voimakkaampi kuin Sepsin.

Virkiällä oli vielä vierailu Uuteenkaarlepyyhyn. Siellä oli pelikenttänä kaupungin tori. Virkiä hallitsi peliä selvästi alusta loppuun. Tulokseksi tulikin voitto 6-0.

Kun olimme päässeet hyvään alkuun, niin pelikausi päättyi. Kesäkuun 17. päivänä julistettiin yleinen liikekannallepano. Puolustusvoimiin kutsuttiin noin 480000 miestä. Ikäluokat 1919 ja 1920 olivat jo silloin suorittamassa asevelvollisuuttaan, jonka pituutta oli lisätty kahdeksi vuodeksi. Armeijan kokonaisvahvuudeksi tuli noin 600000 miestä.

Näin runsaan joukon nopea siirtyminen siviilistä puolustusvoimiin keskeytti välittömästi joukkuelajien kilpailutoiminnan. Esimerkiksi jalkapalloilun mestaruussarja lopetettiin. Mestariksi julistettiin Turun Palloseura, joka johti silloin mestaruussarjaa. VPS oli hopeajoukkue. Lapualla yhteiskoulun pihalla pelikentän kunnostuksessa uurastanut uusi jalkapallopolvi, tulevaisuuden joukkue, menetti parhaita kehittymis- ja pelivuosiaan. Nyt heitä koulutettiin ja he kouluttivat muita tärkeihin sotilastaitoihin. Vuonna 1941 kutsuttiin koulutukseen myös ikäluokat 1921 ja 1922. Toisaalta vuoden lopulla kotiutettiin ikäluokkien 1896-1911 miehiä, jotka olivat pääasiassa maatalouden ja teollisuuden ammattilaisia. Kotiutettavien joukossa oli mukana myös jalkapalloiluun valmentajiksi, huoltajiksi, erotuomareiksi, pelaajiksi jne. sopivia henkilöitä.

Vuonna 1942 hyökkäyssota muuttui usealla rintamalohkolla asemasodaksi. Sen seurauksena syntyi monenlaista harrastustoimintaa. Puhdetyöt olivat yleisiä, mutta jalkapalloakin pelattiin. On esitetty, että VIFK:n mestaruudet sodan jälkeen perustuivat asemasodan aikaiseen harjoitteluun Syvärillä 61. jalkaväkirykmentissä. Harjoituspaikka oli 10 km:n etäisyydellä rintamalinjasta.

Myös kotirintamalla jalkapalloilu virkosi vuonna 1942 rajoitettuun kilpailutoimintaan. Erityisesti A-junioritoiminta piristyi. Silloin pelattiin ensimmäisen kerran nuorten Suomen mestaruudesta. Lapuallakin koottiin uusi A-juniorijoukkue, koska edellisen vuoden joukkueessa oli useita vuonna 1923 syntyneestä ikäluokasta, joka oli nyt kutsuttu armeijaan. Vuoden 1942 vakiojoukkue oli yhtä lukuun ottamatta (1926) vuosina 1924 ja 1925 syntyneitä. A-juniorien yläikäraja oli silloin alempi kuin nykyisin.

Virkiän A-juniorit pelasivat vuonna 1942 kolme kertaa Sepsin ikätovereita vastaan. Ensimmäisen Lapualla pelatun ottelun voitti Virkiä 5-1 (0-1). Toinen kohtaaminen tapahtui Seinäjoella hiekkakentällä. Tämän ottelun voitimme 2-1. Joku vieras sotilasryhmä kannusti meitä voimakkaasti. Sepsin taholta ehdotettiin kesän lopulla vielä kolmatta kamppailua. He tulivat Lapualle vahvistuneella porukalla. Mukana oli muun muassa tuntemani koulujoukkueen (1939) ja Sepsin edustusjoukkueen (1940) tähti. Hän oli lomalla Saksasta Wiking-divisioonan
suomalaispataljoonasta. Vuonna 1944 olin hänen kanssaan Niinisalossa samalla kurssilla UK59, mutta eri aselajissa. Kurssijulkaisusta ilmeni, että hän oli vuonna 1942 kaksi vuotta yli-ikäinen silloiseksi A-junioriksi. Nähtävästi sotavuodet olivat syöneet hänenkin kuntoaan, kun voitimme kolmannen koitoksen 2-0. Olin ensimmäisessä ottelussa keskushyökkääjänä ja muissa maalivahtina. Juha Lahdensuo vartioi maalia ensi kerralla.

Kesän 1942 suuri tapahtuma oli Vaasan Palloseuran A-juniorien vierailu Lapualla. Jo etukäteen tiesimme joukkueen poikkeuksellisen korkean tason. Se oli voittanut veikkausottelussa Vaasan Palloveikkojen (VPV) edustusjoukkueen 3-0. 

Vieraat tyrmäsivätkin meidät ensimmäisellä puoliajalla maalein 6-0. Jorma Hjelt ja Pauli Sariola antoivat meille tauolla monia neuvoja ja loivat itseluottamusta. Muistan Jorman värikkään sanonnan lähtiessämme toiselle puoliajalle: ”Vauhtia lisää, kyllä he väsyvät, hehän ovat syöneet vain silakoita.” Otimme neuvoista vaarin. Melko pian yrityksemme palkittiin, kun nopea laitahyökkääjämme Alvar Nikulainen otti haltuunsa minulta puolustajan taakse suunnatun syötön ja ampui maanuoliaisen takanurkkaan. Itseluottamus lisääntyi ja vieraiden kunnioitus väheni.
Tukimieslinja jaksoi juosta laajalla alueella ja erityisesti Martti Aho ehti usein katkaisemaan vastustajien hyökkäyksiä ja syöttämään haltuunsa saaman pallon hyökkäysalueelle. Kahdessa ruuhkatilanteessa pääsin tuikkaamaan maalin. Pelin loppuvaiheessa saimme vielä kaksi hyvää laukaustilannetta, mutta maalivahti pelasti upeasti heittäytymällä varman maalin. 

VPS:n edustusjoukkue voitti vuonna 1942 Suomen mestaruuden. Sitä ei kuitenkaan julistettu viralliseksi mestaruudeksi todennäköisesti joukkueiden vähäisyyden takia. Mestaruutta nimitetään sotamestaruudeksi. VPS:n joukkueessa pelasi silloin neljä A-junioria. Mauno Rintanen oli maalivahtina, Riihimäki puolustajana, Sainio ja Hakala muissa tehtävissä. He olivat mukana Lapualla. VPS:n A-juniorit voittivat Suomen mestaruuden vuosina 1943 ja 1944.

Mauno Rintanen haavoittui vuonna 1944, mutta hän oli jo 1945 maalivahtina VPS:n edustusjoukkueessa, joka voitti cup-mestaruuden. Seuraavana vuonna hän oli verkon vartijana Suomen maajoukkueessa, joka kärsi Norjan Bergenissä 12-0 tappion. Vuonna 1925 syntyneen Rintasen uusi tuleminen maajoukkueeseen tapahtui 1950-luvulla. Hän oli Helsingin olympialaisissa maajoukkueen varamaalivahti ja vuonna 1953 hänet valittiin Suomen palloilijaksi.

Virkiän A-junioreilla oli kolme ottelua myös sotilasjoukkueita vastaan. Ottelu Sotarintama-Kotirintama pelattiin vuonna 1942 ensimmäisen kerran ja se päättyi tasapeliin 1-1. Muistan, että rintamamiesten maalin teki Mikko Kuoppala, koska olin maalivahtina. Juniorien vahvistuksena oli silloin tasoitusmaalin tekijä Yrjö Ylihärsilä. Hän oli puolustusvoimien palveluksessa Kauhavalla

Vastustajana oli kaksi kertaa Ilmasotakoulun joukkue Kauhavalta. Ensimmäinen koitos oli Lapualla. Vieraat suhtautuivat todennäköisesti ylimielisesti nuorten poikien porukkaan. Ottelussa tapahtui niin, että me teimme alkuminuuteilla kaksi maalia, joiden viimeistely onnistui minulta. Sotilaiden maalivahti, joka joskus oli ollut HJK:n torjujana, sätti kuuluvalla äkäisellä äänellä puolustajia siitä, että he antoivat vapaata tilaa nopeille poikasille. Ottelun hallinta siirtyikin pian vieraille. Maaleja tehtiin runsaasti, mutta lopputulos oli yllättävän tasainen eli 7-4. Meille olisi pitänyt hyväksyä viideskin maali, kun käsityksemme mukaan pallo ylitti maalivahdin torjunnassa riittävästi rajaviivan.

Lisäyksenä tähän otteluun, että sain tiedon siitä vasta iltapäivällä. Työskentelin silloin Kauhajärven kylässä maanmittausteknikon apulaisena. Sain luvan lähteä polkupyörällä kotiin. Matkaa sinne oli noin 30 km. Hain kamppeeni ja ehdin ajoissa pukeutua peliasuun. Pyöräily oli nähtävästi tehokasta verryttelyä, koska olin pelin alussa puolustajia nopeampia. Paluumatka varhain aamulla tapahtui
taas polkupyörällä. 

Kauhavalla pelatussa uusinnassa isännät olivat hereillä alusta alkaen. Me emme saaneet yhtään maalia. Kotijoukkue teki niitä neljä. Olin tässä pelissä maalivahtina.

A-juniorien vieraaksi oli vielä sovittu kokkolalainen joukkue. Todennäköisesti se oli KPV. Ottelusta oli laadittu jo ulkomainos. Se peruuntui vieraiden yllättävien vaikeuksien takia. Myöhemmin kuulin, että A-junioritoiminta on ollut Kokkolassa vuonna 1942 erittäin aktiivista. Siellä järjestettiin kymmenen joukkueen turnaus, jossa oli mukana myös joukkueita Ruotsista. Virkiän B-juniorit pelasivat kesällä 1942 kaksi kertaa Sepsin vastaavaa joukkuetta vastaan. Sepsin pojat voittivat niukasti molemmat ottelut. Maalilukuja en muista. Kyläottelut lisäsivät Lapualla merkittävästi jalkapalloilun harrastusta. Ainakin Alapäällä ja Ojutkankaalla oli joukkue.

Kesällä 1942 A-juniorien harjoituksissa oli usein mukana Berliinin olympialaisten kultamitalimies Lauri Koskela. Nähtävästi jalkapalloilukin soveltui painijan kunnon luomiseen ja säilyttämiseen. Ainakin se toi harjoituksiin vaihtelua. Hän oli silloin 35-vuotias ja vielä erinomaisessa painikunnossa, koska voitti vuosina 1942 ja 1943 kevytsarjassa Suomen mestaruuden. Valitettavasti älykäs, tyylikäs painija ei ollut enää mukana sodan jälkeisissä kisoissa. Lauri Koskelakin oli kutsuttu Kannakselle kesän 1944 puolustustaisteluihin, joissa hän menehtyi Äyräpään Vuosalmella elokuussa eli noin kuukausi ennen rauhan tuloa.

Lauri Koskela ehti saavuttaa ennen toista maailmansotaa kultamitalinsa lisäksi pronssimitalin Los Angelesin olympialaisissa, kolme kultaa ja yhden pronssin Euroopan mestaruuskisoissa sekä viisi Suomen mestaruutta.

Muistan Laurin kehotuksen minulle, kun työntelin kentälle unohdettua kuulaa. Hän seuraili touhuani ja totesi: "Sinun on syytä jättää jalkapalloilu vähemmälle ja panostaa enemmän yleisurheiluun." Jälkikäteen ajattelin, että otaksuiko hän minun työnnelleen miesten kuulaa. En huomannut mainita kuulan painosta mitään eikä hän innostunut työntämään sitä. Kuula oli ns. nuorten kuula, joka painoi muistaakseni 5,6 kg.

Voimistelunopettaja Kalle Kuoppala seurasi joskus kentän laidalla meidän harjoituksia ja antoi sieltä silloin tällöin äänekkäästi neuvoja ja jakoi tuomioita muun muassa paitsioiden riitatilanteissa. Todennäköisesti hän oli aina katsomossa varsinaisissa peleissä. Kalle oli ennen sotia opettajana Lieksassa. Hän haavoittui jatkosodassa vuonna 1941 niin vaikeasti, että vapautui puolustusvoimien palveluksesta. Jälkikäteen olen ihmetellyt, että emme ymmärtäneet edes kysyä niin kokeneelta opettajalta, josko hän haluaisi ja jaksaisi tulla kentän laidalta kentälle opastamaan meitä. Hänet valittiin sotien jälkeen Lapuan yhteiskoulun voimistelun opettajaksi. Tällöin hän pääsi näyttämään kykynsä. Kalle valmensi Lapuan yhteiskoulun jalkapallojoukkueen sellaiseen kuntoon ja taitoon, että se ylsi oppikoulujen ensimmäisessä turnauksessa finaaliin saakka. Hän oli Lapuan yhteiskoulussa jo opiskeluaikanaan sijaisopettajana. Silloin syksyn ulkoilutunteina pelattiin aina jalkapalloa. Varsinainen opettaja suosi pesäpalloa, josta ympäristökuntien pojat pitivät ja olivat siinä parempia. Ristiriidasta oli seurauksia, muun muassa minä sain kärsiä siitä keskikoulun 5. luokan todistuksessa.

Jo tekstin alkuosassa esitin, että Jorma Hjelt käynnisti välirauhan alussa Virkiän jalkapalloilun. Hän piti sitä myös pitkään toiminnassa. Samalla hän oli vielä 32-vuotiaana Virkiän edustusjoukkueen kapteeni ja laitahyökkääjä. Myöhemmin hän oli kentän laidalla innokas ja äänekäs neuvojen antaja. Pauli Sariolalla oli tapana tulla puoliajalla keskustelemaan rauhallisesti ja rakentavasti. Ainakin minä sain usein häneltä asiallista opastusta. Vanhasta jalkapalloa rakastavasta kaartista on syytä mainita Aleksi Karsikkoniemi. Hän seuraili joskus harjoituksiakin ja oli aina kotipeleissä paikalla. Kun tapasin hänet kylän raitilla, niin hän kysyi ensiksi vierasottelun tuloksen, jos sellainen oli ollut. Keskustelu jatkui jalkapalloilun parissa.

Me juniorit olimme mukana kentän kunnostamisessa ja ottelun mainostamisessa. Leikkasimme ennen VPS-ottelua pitkäksi kasvaneen ruohon Alajoen tilalta lainaamalla koneella. Lisäksi suoritimme rajojen kalkitukset. Teimme mainoksia, joita nuoret kantoivat mielellään selässään ja edustallaan kylän keskustassa.

Varsinaisiin peleihimme me kokoonnuimme urheilukentän naapuriin Liljamolle. Siellä tehtiin viimeiset valmistelut. Menimme kentälle yhtenä ryhmänä ja verryttelimme siellä pallojen kanssa ennen ottelua. Nämä tavat ovat olleet perinnettä jo ennen sotia.

Kun Virkiän A-juniorien jalkapallokausi päättyi syksyllä 1942, niin alkoi joukkueen hajoaminen välittömästi. Vuoden 1924 alkupuoliskolla syntyneet Martti Aho, Jussi Antila ja Paavo Kero kutsuttiin lokakuussa suorittamaan asevelvollisuuttaan. Loppupuoliskolla syntyneet Mauno Ranta ja allekirjoittanut olivat vuorossa vuoden 1943 maaliskuun alussa ja kuukautta myöhemmin Kangasluoma, Armas Nevaranta ja Alvar Nikulainen. Ikänsä puolesta joukkueen muilla pelaajilla oli mahdollisuus osallistua vuonna 1943 A-juniorien peleihin. Nuorin pelaaja oli puolustaja Pentti Ylihärsilä (s. 1926). Mainittakoon, että hänen veljensä Mauno (s. 1922) pelasi vuosina 1940 ja 1941
puolustajana Virkiän edustusjoukkueessa. Edellä esitetystäkin ilmenee, että siirryimme asepalvelukseen pääasiassa 18-vuotiaina. Osa vielä nuorempana.

Sain syksyllä 1942 kutsun tulla matemaattisten aineiden opettajaksi Ylivieskassa sijaitsevaan Raudaskylän keskikouluun (3-vuotinen) ja lukioon. Kun maisterit olivat sodassa, kelpasivat nuoret ylioppilaatkin opettajaksi. Siellä oli mahdollista harrastaa jonkin verran jalkapalloiluakin lokakuun loppuun saakka. Koulun piha oli Lapuan yhteiskoulun pihaan verrattuna jalkapallokentäksi puutteellinen. Keskellä pihaa sijaitsi kaivo. Toisena maalina oli portin betonipylväät ja sen taustana maantie. Toisessa päässä maalipuina oli kaksi kookasta maassa makaavaa koivuhalkoa. Minun pelivarusteina olivat mm. jatsarit jalkineina ja pussihousut vaatetuksena. Aluksi pelikavereina olivat lukion liikuntatunnilla olevat pojat. Myöhemmin koulutuntien jälkeen keskikoulun oppilaat olivat innokkaimpia jalkapalloon.

Opettajan työni vaihtui 1943 maaliskuun alussa Santahaminan saarella viestikomppanjan alokkaaksi. Koulutusohjelmassa oli Saharan hiekkakentällä hiukan jalkapalloiluakin. Vapaa-aikana harrastus oli huomattavasti vilkkaampaa. Poikia oli kotoisin eritasoisista seurajoukkueista. Siirtyminen rintamalle tapahtui lokakuulla, minun osalta Kannakselle 2. divisioonan viestipataljonaan. Samalla päättyi jalkapalloilun harrastukseni sota-aikana, koska aluksi oli talviaika. Sitten kesäkuun 9. päivänä alkoi venäläisten voimakas hyökkäys, heinäkuussa komennus upseerikouluun Niinisaloon, marraskuussa kokelaana Lapin sotaan.

Asevelvollisuusaikani kesti tasan kaksi vuotta. Kotiuttamisvaruskuntani oli Hämeenlinna. Siellä ehdin tutustua elämäni ensimmäisen kerran jääkiekkoiluun, kun mestaruussarjan joukkueet Hämeenlinnan Tarmo ja Tampereen Ilves pelasivat kirpeässä pakkassäässä. Lapualla pelattiin jääpalloa ennen sotia joen jäällä.

Talvella 1941 kohtasivat Virkiän ja yhteiskoulun joukkueet jääpallossa silloisen urheilukentän jäällä. Virkiä voitti ottelun 1-0. Olin ottelussa kouluni joukkueessa puolustajana Pentti Martikkalan kanssa. Hän katosi 10.6.1944 Kannaksella suurhyökkäyksen aikana.

Päästyäni siviiliin aloitin välittömästi opiskelun Helsingin yliopistossa matemaattisluonnontieteellisessä tiedekunnassa. Vielä keväällä 1945 Virkiän taholta pyydettiin minua maalivahdiksi, mutta olin silloin jo sitoutunut kesäapulaiseksi geologisiin kenttätöihin Pohjois-Karjalassa. Täten väheni yhteyteni Lapuan jalkapalloiluun. Syksyllä 1946 pelasin vielä eteläpohjalaisen osakunnan joukkueessa tukimiehenä ja maalivahtina. Mauno Rintanen oli mukana hyökkääjänä, vaikka opiskelikin silloin Kauppakorkeakoulussa. Saatuani työpaikan aloitin työtoverieni kanssa tenniksen peluun. Harrastus kestikin yli 50 vuotta. Olen kuitenkin seurannut jatkuvasti varsinkin kotimaisia jalkapallotapahtumia.

Hyvää tuloksellista tulevaisuutta Virkiän nykyisille jalkapalloilijoille.

Juho Hyyppä
(Jussi-nimi oli käytössä silloin Lapualla)

Julkaisuhistoria:

24.7.2013   Versio 1   AdminMuseo
21.8.2013   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Tekstini päätteeksi haluan vielä kertoa, että sain vuonna 1982 mieluisan kutsun osallistua Virkiän 75-vuotisjuhlaan. Siellä sain muistoksi seuran juhlamitalin, vaikka toimintani Virkiän edustusjoukkueen maalivahtina ja juniorijoukkueen kapteenina kesti lyhyen ajan.
Juho Hyyppä
2013-10-22 17:29:22
Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.
Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Kaivuutyömaa (P00:2506)

Logot