HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

11.7.2013

Jaakko Vaahtoniemi: Juhlapuhe Lapuan Sotainvalidien 70-vuotisjuhlassa 2012

Lapua-Säätiön hallituksen puheenjohtaja Jaakko Vaahtoniemi

Juhlapuhe Lapuan Sotainvalidien Lapuan Osaston 70-vuotisjuhlassa 23.9.2012


Kunnioitetut Viime Sotien Invalidit, veteraanit, puolisot, Hyvä Juhlaväki

Tunnetun sanonnan mukaan maailman sivu on pitkä. Tänään saan omalta osaltani kokea tuon sanonnan todeksi. Enpä olisi uskonut n. 40- vuotta sitten 1970-luvun alussa, että pidän juhlapuheen Lapuan Sotainvalidien 70-vuotisjuhlassa. Molemmat isoisäni olivat sotainvalidejä. Lisäksi isoäitini teki vuosikymmeniä kestäneen päivätyön sotainvalidien parissa.

Tänään mieleeni palautuu elävästi nuo -70-luvun alkuvuodet. Kalle-paappa oli aktiivisesti mukana Lapuan Sotainvalidien toiminnassa. Muistan, kun meillä kävi usein sotainvalidejä ja veteraaneja kylässä. Heidän jutusteluaan kuunnellessani, toistui usein kaksi sanaa: toinen oli Taipaleenjoki ja toinen oli sirpale. Ihmettelin silloin, että mikähän se sirpale on. Tuolloin 70-luvulla sotainvalidius oli tavallaan aina läsnä. Lapsen mielessä sanaan sotainvalidi liittyi myös hyviä kokemuksia.

Siniristilipun nostaminen salkoon Kalle-Paapan kanssa Itsenäisyyspäivänä oli juhlallinen tapahtuma, jota alettiin odottaa jo edellisenä iltana.

Sotainvalidius oli läsnä myös silläkin tavalla, että hyvä ystäväni Ahti Saari asui naapurissa. Oikeastaan Ahtin työtä maatilansa parissa katsellessani minulle selvisi lopullisesti mitä sana Sotainvalidi tarkoittaa.

Sirpaleen, Taipaleenjoen ja muidenkin sotaan liittyvien asioiden merkitys selvisi minulle sitten myöhemmin. Johtunee varmaan tuosta lapsuudesta, että olen ollut oikeastaan koko ikäni aktiivinen sotahistorian harrastaja. Sen kuuluisan sirpaleen näin sitten ensimmäisen kerran Ayräpään harjanteilla, Karjalan Kannaksella -90-luvun puolivälissä.

Löysimme Hertta-Mumman kanssa 1980-luvulla Kalle-Paapan autenttisen sotapäiväkirjan talvisodan ajoilta. Siinä hän kirjoittaa haavoittumisestaan Vuosalmella 5.3.1940 seuraavasti: ”ryssien painostuksen johdosta hälytettiin kaikki JR 23:n miehet linjoille. Kun sitten eräässä metsässä odottelimme tilanteen kehitystä ja lähempiä määräyksiä, tekivät ryssien lentokoneet äkkiä hyökkäyksen meitä vastaan. Kymmeniä pommeja putosi aivan keskellemme. Ja harvinaisen hyvin onnistuikin tuo ryssien hyökkäys. Kuolettavan haavan sai 4-5 miestä, kymmenkunnan haavoittuessa. Hevosia kuoli n. 30. Yksi sirpale oli varattu minuakin varten. Sain sirpaleen vasempaan lapaani. Tuntui kuin minua olisi lyöty halolla selkään, niin ankaran iskun antoi tuo melko pieni sirpale.”

Olen usein miettinyt sitä kuinka ihminen on voinut kestää sota-ajan. Viime sodissa tavalliset työtätekevät miehet repäistiin sodan keskelle ja he hoitivat senkin työn aivan uskomattomalla taidolla. Reserviin perustuvasta miesjoukosta kouliintui armeija, jonka sotataitoa ihasteltiin ympäri maailmaa ja ihastellaan vieläkin. Saksalainen kenraalieversti Lothar Rendulic totesi Mannerheimille Lapin Sodan kynnyksellä: ”Jos kaksi maailman parasta armeijaa, Suomen ja Saksan, ottavat yhteen, tappiot nousevat molemmin puolin 90 %:iin.”


Arvoisa juhlaväki!

Sotatoimien loputtua 1945 alkoi maan jälleenrakennus ja raskaiden sotakorvausten maksaminen. Tässäkin työssä sotainvalidit ja veteraanit kantoivat raskaimman taakan. Voidaan siis todeta, että Suomi on ottanut veteraani-ikäluokista irti kaiken mahdollisen. Ilmari Turja totesi osuvasti, että ”Suomen kansa hoitaa yhden asian kerrallaan, kun se urheilee, se urheilee, kun se sotii se sotii, kun se jälleenrakentaa, se jälleenrakentaa, kun se lukee, se lukee.”. Voimme varmasti kaikki yhtyä tähän Ilmari Turjan ajatukseen, sillä sotien jälkeen Suomesta on kehittynyt huippuluokan yhteiskunta, joka kyllä kestää vertailun nykypäivän maailmassa millä tahansa mittarilla mitattuna.

Täytyy meissä suomalaisissa jotakin erityistä olla, sillä kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin mehän olemme hyviä vähän joka asiassa.

70-vuotta sitten jatkosodan keskellä perustettiin Lapuan Sotainvalidien Lapuan osasto lapualaisten sotainvalidien taustajärjestöksi. Noin kolmevuosikymmentä sitten Sotainvalidipiirin tuolloinen puheenjohtaja Veikko Kankaanpää kirjoitti: ”Voimakkaan ja elävän huolto-organisaation  perustana on veljeyden siteet, jotka luotiin sodan ankarassa ahjossa. Nuo siteet kestävät ja lujittuvat. Niistä on tullut meille elämänrikkaus, jonka arvo kasvaa iän lisääntyessä.”

Näihin ajatuksiin voidaan yhtyä vielä tänäänkin Lapuan osaston 70-vuotisjuhlapäivänä. Järjestö on toiminut perustamishetkestään lähtien sotainvalidien henkisenä ja aineellisena tukena. Aineellisessa huollossa muun muassa Sotainvalidien kahvimajan tuotto ja jokasyksyinen viljakeräys olivat merkittävä apu. Virkistystoimintaa hoidettiin erilaisilla retkillä, virikekursseilla, hengellisillä päivillä ja Kuortaneella Sotainvalidien mökillä.  Emme voi kylliksi kiittää niitä miehiä ja naisia, jotka vuosikymmeniä ovat toimineet vapaaehtoistyössä sotainvalidien hyväksi.  Ilolla voimme todeta, että tätä tärkeää työtä jatkaa nyt innolla nuorempi sukupolvi. Uutena toimintana on järjestetty jokaiselle sotainvalidille ja leskelle oma tukihenkilö.

Lapua-Säätiö on ollut myös sodasta kärsineiden tukena jo noin 50-vuoden ajan. Lapua-Säätiön säädekirjassa sanotaan seuraavasti: "Säätiön tarkoituksena on antaa tukea sodista ja sodan seurauksista kärsimään joutuneille lapualaissyntyisille tai Lapualla pysyvästi asuville henkilöille, sekä sen jälkeen kun tämä tarve on oleellisesti vähentynyt tukea niitä lapualaisia henkilöitä ja yhteisöjä, joiden toiminta kohdistuu läheisesti kotiseutuun, edistää sen olojen kehittämistä ja muulla tavalla koituu Lapuan parhaaksi.”

Lueskelin säätiön hallituksen kokousten pöytäkirjoja 1960-luvun alkuvuosilta. Huomiota kiinnitti sana aseveli, ei siis sotainvalidi tai – veteraani, vain sana aseveli. Avustuksia oli annettu esimerkiksi vaikeassa taloudellisessa tilanteessa eläville aseveljille ja aseveljien leskille. Avustusta oli annettu myös, kun aseveljen kotia oli kohdannut tulipalo. Erittäin merkittävässä määrin oli avustettu myös aseveljien lapsia antaen heille esimerkiksi opintoavustuksia.  Monenlaisia aseveljien elämänkohtaloita on ollut tuolloisen hallituksen asialistalla. Niitä pöytäkirjoja en pystynyt kuivin silmin lukemaan. Me Lapua-Säätiön nykyiset hallituksen jäsenet toteutamme nyt vuorostamme tehtäväämme. Tämänkin juhlan järjestelyissä meillä on kunnia olla mukana.

Viime vuosina avustustoimintaa on kohdistettu myös kotiseututyöhön ja lapualaisen nuorison hyväksi. Esimerkiksi Ränkimäen perinneleikeissä Lapua-Säätiö on ollut mukana jo vuosien ajan. Perinneleikeistä on paisunut jokakesäinen odotettu lasten suurtapahtuma. Merkille pantavaa on, että viime vuosina perinneleikeissä on työllistynyt jo lähes 30 lapualaista 15–20 vuotiasta nuorta.


Arvoisa Juhlaväki!

Olemmeko me jälkipolvet osanneet olla kiitollisia Isänmaamme pelastajien uhrauksista? Mielestäni vastaus on kyllä ja ei. Nykyisin Sotainvalideja ja veteraaneja arvostetaan ja varsinkin nuoriso osoittaa kiinnostusta viime sotien tapahtumiin. Valitettavasti vain moni veteraani-ikäluokka ehti nukahtaa ikiuneen saamatta koskaan kokea sitä arvostusta, joka sille olisi kuulunut.

Varsinkin 1960 ja -70-luvuilla sotainvalidejä ja veteraaneja suorastaan halveksittiin.  Taipaleenjoen luutnantti Paavo Linnanterä kertoo erinomaisessa kirjassaan Taipaleenjoki-Tuonelanjoki vuodelta 1975 pari esimerkkiä: Kollaan aseveljet päättivät jokin vuosi sitten kokoontua Kontiolahdelle, missä on Kollaan muistomerkki. Ministeri Virolainen riensi esittämään puolustusvoimien komentajalle paperin, missä aseveljiltä olisi evätty pääsy varuskunnan alueelle. Komentaja tietysti vastasi, että minne muualle Kollaan miehet voisivat kokoontua ellei Kollaan muistomerkille. Ministerillisin toimenpitein kiellettiin kuitenkin aseveljiltä ruokailu varuskunnan ruokasalissa, samoin soittokunnan esiintyminen komennusmääräyksellä.

Linnanterä kertoo toisenkin esimerkin: Vähän myöhemmin Summan ja Taipaleen miehet saapuivat 25-vuotisjuhlilleen Tampereelle. Piispa Gulinin virallinen kanta oli: ” kuinka murheelliseksi tällaiset veriset muistojuhlat minut tekevätkään. Samalla hän pahoitteli sitä, että Pohjois-Hämeen kirkoissa oli kerätty kolehtia Taipaleen ja Summan taistelijoiden huoltorahastoon.

Linnanterä kertoo, että oli myös toisen piispan kanta. Lapuan piispa, Taipaleenjoen vänrikki Eero Lehtinen lausui Taipaleen muistojuhlassa Jyväskylässä: ”Kansamme tämänhetkinen tila ei ole veljiemme uhrin arvoinen”

Kunnioitetut Isänmaamme Pelastajat!! Kuinka te olette kestäneet nämäkin ajat??

Kylmän Sodan aikana peloteltiin itsenäisyydellä elämöimisellä. Mutta mentiinköhän siinä sittenkin liian pitkälle? On vain niin vaikea ymmärtää sitä, miten sotainvalidien ja veteraanien arvostaminen ja kunnioittaminen olisi ollut jotenkin ulkopoliittisesti vaarallista. On kuitenkin hyvä muistaa mitä Josif Stalin sanoi Kenraali Heinrichsille YYA-sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa 6.4.1948:”sellaista maata jolla on huono armeija, ei kunnioita kukaan, mutta sellaista maata jolla on hyvä armeija, kunnioittavat kaikki. Kohottakaamme siis malja Suomen Armeijalle”

Niin ironista kuin se onkin, niin vaikea on saada korkeampaa tunnustusta viime sotien aikaiselle Suomen Armeijalle kuin Neuvostodiktaattori tuolloin antoi. Ottaen vielä huomioon, että 4 vuotta aikaisemmin ennen kesän 1944 suurhyökkäystä, Stalin oli sanonut:”suomalaiset ovat harvinaisen hidasälyistä kansaa, niiden päähän täytyy takoa järkeä moukarilla.” Stalinin antamaan tunnustukseen löytyy hyvin luonnollinen selitys. Suomen Rintama oli viime Suursodassa ainoa rintama, jossa Stalin ei saavuttanut haluamaansa.


Hyvä Juhlaväki!

Eräs sotainvalidi sanoi minulle kerran, että ”loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä on, että jälkipolvien ei tarvitsisi enää ikinä kokea sotaa. Kaikkien muiden ongelmien kanssa kyllä aina pärjää. Nämä talouskriisit ovat pikkujuttuja sodan rinnalla.”  Näin varmasti veteraani-ikäluokat ajattelevat ympäri Eurooppaa.

Vierailin viime vuonna Normandian maihinnousu rannikolla Pohjois-Ranskassa. Liikkeellä oli paljon turisteja monista Euroopan maista. Huomioni kiinnittyi veteraanijoukkoon, joka seisoskeli Sodanaikaisen saksalaisen bunkkerin päällä. Siinä oli amerikkalaisia ja saksalaisia veteraaneja. Siinä nuo entiset viholliset kertasivat maihinnousun tapahtumia. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta yhteinen muisto oli. Kuivin silmin siinä ei ollut kukaan.


Hyvä Juhlaväki!

Päätän tämän puheeni lainaamalla vielä rakkaan Kalle-paappani sotapäiväkirjaa:

Vuosalmi 4.3.1940:

”Epätoivo ei meitä kuitenkaan paina, ehkä tarvitsemme juuri tätä voidaksemme paremmin nähdä Jumalan johdatuksen ja sen mitenkä vain Häneen turvaten me voimme voittaa ja kestää tämän ahdistuksen painon. Opeta Sinä Herra meitä, mutta älä jätä meitä yksin. Ole aina kanssamme kaikissa elämämme vaiheissa ja Lisää meidän uskoamme ja toivoamme.”

Lapuan-Säätiön hallituksen ja Lapuan Sanomien henkilökunnan puolesta lausun Teille, arvoisat Isänmaamme pelastajat, lämpimät kiitokset työstänne Suomen kansan hyväksi.

Julkaisuhistoria:

11.7.2013   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.
Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Pohjoismaisen Pyhäkoulukokouksen osanottajia Lapuan kirkon alttarilla v. 1947

Logot