HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

10.7.2013

Kaarina Toijanniemi: Lapuan murre

Lähteet  
Johannytoki Lapuan murteella.
Lapuan murteen sanakirja.
Toim. Kaarina Toijanniemi.
Lapua-Seura ry 1998.

Julkaistu Helemissä erillisen luvan perusteella. Julkaistu aiemmin teoksessa Johannytoki Lapuan murteella. Lapuan murteen sanakirja. Toim. Kaarina Toijanniemi. Lapua-Seura ry 1998.

Kieli on puhujansa käyntikortti

Kieli on puhujansa käyntikortti. Näin ennen kaikkea murteiden kohdalla. Ne ovat syntyneet ja kehittyneet kansan suussa arkielämän keskellä. Niitä ei ole rakennettu teoreettisesti kuten kirjakieli.

Vaikka murteet ovat katoamassa ja vaihtelevat eri paikkakunnilla ja kylittäin, jotakin alueen perusmurteesta on yhä jäljellä, niin että puhetyylistä erottaa heti, mistä päin Suomea puhuja on kotoisin. Ellei muusta, niin puheen rytmistä ja painotuksesta.

Murrerajat noudattavat suurin piirtein maakuntien rajoja, joskin maan sisäinen muuttoliike on muodostanut kiiloja ja saarekkeita eri alueille, ja rajanaapurien puhetapa vaikuttanut niiden reunamilla. Tuskin mikään alue voi enää ylvästellä puhtaalla murteella, vaikkakin kaikkialla on yksilöitä, jotka hallitsevat sen. Silloinkin hallinta on tietoisen harrastuksen tulosta.

Yleiskielestä erottuvat ehkä selvimmin Savon, Lounais-Suomen – etenkin Rauman – ja Pohjanmaan murteet. Niissäkin on selviä eroja; porilainen puhuu erilaista murretta kuin turkulainen, savonlinnalainen erilaista kuin kuopiolainen. Pohjalaismurteet jakautuvat kolmeen pääosaan: Pohjois-, Keski- ja Etelä-Pohjanmaan murteisiin.

Eteläpohjalaismurteiden taustaa

Eteläpohjalaista luonnehditaan usein itsenäiseksi, itsepäiseksi ja itsehyväksikin ihmiseksi. Hän on suurpiirteinen ja levollinen, mutta ärsytettynä kiivas ja nasevasanainen, vähän ilkivaltainenkin. Eteläpohjalaisen prototyyppi on realisti ja materialisti.

Itsenäisyys ja itsepäisyys ilmenivät jo 1600-luvulla epäluuloisuutena ja herravihana ruotsalaisia aatelismiehiä ja viranhaltijoita kohtaan. Penseys ja vastustushalu olivat yleisiä. Niinpä läänitysherrat eivät asettuneetkaan asumaan Pohjanmaalle, vaan hoitivat läänityksiään Tukholmasta tai Turusta käsin virkamiestensä avulla. Kaukana isännistään virkamiehet käyttäytyivät herrojaan ylimielisemmin alueen asukkaita kohtaan ja saalistivat ylimääräistä myös omaan laskuunsa. Virkamiehet eivät yleensä kestäneetkään kauaa paikallaan, sillä pohjalaiset järjestivät heille kaikenlaisia kiusoja. Vanha sananlasku sanookin: Ravut ja aateliset eivät menesty Pohjanmaalla.

Perimmäisenä syynä tähän lienee ollut se, että Etelä-Pohjanmaata ruvettiin läänittämään melko myöhään. Kansa oli jo vuosisatoja tottunut hoitamaan omat asiansa ja pitämään maita ominaan. Se ei halunnut hyväksyä uutta orjuutusta.

Etelä-Pohjanmaalla kasvoi suuria mäntymetsiä, ja tuohon aikaan yleistynyt tervanpoltto takasi talonpojille vakaan toimeentulon. Pohjanlahden rannikolla oli monta kaupunkia. Vaikka niillä ei ollutkaan oikeutta harjoittaa ulkomaankauppaa, laivoja tarvittiin kotimaankauppaa varten, olihan sentään oikeus purjehtia Tukholmaan asti. Myöhemmin, kun ulkomaiset laivanrakentajat löysivät Suomen tervan, tervakomppanian porvarit laajensivat aluettaan Pohjanlahden rantakaupunkeihin.

Laivanrakennus tarvitsi tervaa suunnattomat määrät, ja tervavarastot oli Pohjanmaalla elppo soutaa meren rantaan; joet juoksevat sisämaasta länteen ja laskevat Pohjanlahteen.

Näin terva loi Etelä-Pohjanmaan talonpoikien vaurauden, jonka turvin oli mahdollista laajentaa viljelysalaa sitten, kun laivateollisuus alkoi käyttää materiaalinaan rautaa.

Suurentuneet tilat ja yleinen vauraus oli myös näytettävä ulospäin. Jokien rannoille nousivat uljaat kaksifooninkiset talonpoikaistalot. Kaksi kerrosta piti olla, vaikka toinen sitten olisikin ollut avoimena ullakkona. Talot maalattiin näyttävästi punaisiksi ja koristeltiin valkoisin vuorilaudoin ja ikkunapuittein.

Ylpeyden synti

Materialismia hillitsivät kuitenkin uskonnolliset kansanliikkeet, ennen muuta herännäisyys, jonka tunnusmerkiksi tuli yksinkertainen pukeutuminen ja vaatimattomuus. Ylpeyden syntiä pidettiin erityisen turmiollisena, ja kasvatusihanteeksi tulikin sen pois juurittaminen kovakouraisin ja karkeinkin ottein. Jos kohta Etelä-Pohjanmaalla sanottiin ruma sana niinkuin se on – monelle niistä ei vastinetta murteessa ollutkaan – sen tarkoituksena oli häpäistä ylpeästi ja rumasti käyttäytyvää lasta ja miksei vanhempaakin ihmistä. Jos joku esimerkiksi ylvästeli saaneensa itse jotakin aikaan, tölväistiin heti: Itte se on koiranpaskakin mättähällä.

Rumalla sanalla tehtiin ruma teko halveksittavaksi. Ja ellei se auttanut, auttoi kova kuri ja työnteko. Laiskuus oli toinen kavahdettava synti. Työtä ei tehty niinkään lopputuloksen vuoksi, itse työ oli pääasia, ja sitä oli tehtävä mahdollisimman hankalasti. Helppo ratkaisu oli syntiä.

Tämä ankaran karu elämäntapa karsi turhanaikaiset ja ihannoivat ilmaisut myös puheesta. Tunteitaan ei saanut näyttää, koska tunteet niin helposti viettelivät ihmisen pahoille teille. Tunteita ei voinut kontrolloida eikä ohjata järjellä. Ne olivat sen aikaisen moraalikäsityksen mukaan epämääräisiä ja itsekkäitä. Eikä ihmistä saanut kehua, ettei hän ylpistyisi.

Siksipä eteläpohjalaismurteista puuttuvat hellät ja kauniit ilmaisut lähes täysin. Mikään ei ollut kaunista vaan koriaa, ihmiset eivät rakastaneet toisiaan vaan tykkäsivät toisistaan jne.

Tunteenomaiset sanat opittiin kuitenkin kiertämään vertauksin, jotka ovatkin erikoisen runsaita juuri eteläpohjalaismurteissa. Jos jonkun kauneutta halusi ylistää, ei sanottu suinkaan ”kaunis” vaan ”niinkun keron kukka”, ”niinkun taivahan enkeli”. Komea mies oli ”kun asema”, saamaton ihminen ”kun nukkunehen rukous”, ripeät askeleet ”kun hokmannintippoja”.

Vapaudenrakkaus

Jos varallisuus opetti ihmiset leventelemään aivan konkreettisesti metsät ja nevat pelloksi raivaamalla, niin jokivarren avarat lakeudet vuorostaan nostattivat seuraavissa sukupolvissa vapaudentunnon ja -rakkauden. Täällä ei katsetta estänyt mikään, täällä oli helppo hengittää. Ja olihan Pohjanmaan talonpojilla ollut jo vuosisatoja virkaveljiään vapaammat oltavat.

Ei ihme, jos Etelä-Pohjanmaalla eli vapaudenkaipuu, todellisuudentaju, omatoimisuus ja pyrkimys kehittää olojaan, elämäänsä ja itseään. Nuorisoseura-aate sai heti vahvan sijan Etelä-Pohjanmaalla, samoin kuin jääkäriliike ja Lapuanliike.

Kaikki tämä heijastuu myös alueen murteissa karuina kovina konsonantteina, avarina pitkinä vokaaleina, rauhallisena poljentona ja ilmaisuvoimaisina sanoina. Ja tarvitsee vain kuunnella alueen murretta tullakseen vakuuttuneeksi eteläpohjalaisten huumorintajusta. Mehevät sanat houkuttelevat jo sellaisinaan hymyn huulille.

Ruotsinkielisen rannikon läheisyys tuntuu murteissa erikoisen vahvana svetisisminä. Sanat ovat lainautuneet niihin sellaisinaan vain suomeksi väännettyinä ja äännettyinä: flikka, prunni, kranni, krunti, trengätä, pruukata, traijata, hantuuki, tuuki, nästyyki, fati, fiskaali …

Pääasialliset murrealueet

Jos ”pohojalaanen” kuulostaa vieraan korvaan vain samanlaiselta pohjalaiselta, eteläpohjalainen erottaa heti, mistä päin maakuntaa puhekumppani on kotoisin.

Etelä-Pohjanmaalla on neljä pääasiallista murrealuetta: Kyrönmaa, Härmänmaa, Suupohja ja Järviseutu. Kyrönmaan ja Härmänmaan murteet muistuttavat eniten toisiaan. Ne erottaa pääasiassa painotuksesta, Kyrönmaan leveästä ällästä ja Härmänmaan tuntuvasta hoosta, joka on yleinen Härmien ja Kauhavan alueella, mutta ei enää Lapualla ja Nurmossa.

Suupohjan murre on näitä kapeampaa ja heleämpää. Mikä Kyrönmaalla ja Härmässä on aata ja äätä, on Suupohjassa oota ja öötä: Tuaa, viää – tuoo, viöö, suara – suora, syärä – syörä. Eteläpohjalaismurteille tyypillinen konsonanttien välivokaali on Suupohjassakin paikallaan, mutta se on kapeampi kuin Kyrönmaalla ja Härmässä. Kyrön ja Härmän Ilamajoki, Ilakka ja kelakka ovat Suupohjassa Ilimajoki, Ilikka ja kelekka.

Neljännen murrealueen, Järviseudun murre eroaa jyrkästi kaikista muista. Härviseutu kuuluu savolaiskiilan alueeseen, ja sen murre on vahvasti savolaisvaikutteista. Se on notkeampaa ja pehmeämpää kuin kolme muuta. Kun muilla alueilla dee muuttuu ärräksi, Järviseudulla se muuttuu jiiksi tai katoaa kokonaan: kädet – käjet, käet, madot – majot, maot. Kun muiden alueiden murteessa inessiivi katkeaa ensimmäiseen ässään: tuvas, koulus, Järviseudulla se äännetään täydellisenä: tuvassa, koulussa. Myöskään hoo ei liity sanoihin ylimääräisenä. Kun Härmässä menhän ja Lapualla mennähän, niin Järviseudulla mennään. Eipä siellä hoo säily aina kirjakielen mukaisenakaan: varhainen – varainen. Ts muuttuu Järviseudun murteissa ht:ksi; metsä – mehtä. Taivutusmuodoissa hoo jää tavallisesti pois; metsässä – metässä, mutta mehtään. Ohut ja kapea on siellä hieno.

Eroja saman paikkakunnan alueella

Lapua kuuluu Härmänmaan alueeseen. Siitä huolimatta lapualaistenkin murre muuttuu naapurikuntien vaikutuksesta kylästä kylään mentäessä. Siinä on ainakin neljä poljennoltaan, muodoltaan ja osittain sanoiltaankin erilaista vivahdetta.

Ala-Hellassa vaikuttaa härmäläisyys. Siellä ”menhän tuphan” ja ”nousthan ylhä”. Tiistanjoen seudulla puolestaan tuntuu kuortanelainen heijastuma. Etenkin Lakaluoman puolessa muun Lapuan ”flikan” tai ”likan” korvaa kuortanelainen ”tyttöö”. Tiisteläinen ei liioin muiden lapualaisten tavoin mene airan alta tai puhu esim. Peltolan Askosta, vaan menee kuortanelaisittain aira alta tai puhuu Peltola Askosta, ei kuitenkaan ”hyppyrin” kautta kuten aito kuortanelainen: aira’alta, Peltola’Asko, (Jos etunimi alkaa konsonantilla, tulee ännä mukaan.)

Kun muu Lapua sanoo minä ja sinä, Tiistellä on aivan oma muotonsa: miä ja siä.

Kauhajärvellä, joka vasta 1938 siirrettiin Lappajärvestä Lapuaan, vaikuttaa Järviseudun murre, lähinnä alajärveläinen. Jopa Alajärven kuuluisa ”het” on Kauhajärvellä yleinen.

Lapuanmurteen kielioppia

Yleistä

Vaikka Lapua on täysin suomenkielinen paikkakunta, jossa ei ruotsinkieltä kuule, niin murresanoista suurin osa on peräisin ruotsista, kuten tällä murrealueella yleensä. Ne äännetään sellaisinaan suomeksi: bee muuttuu peeksi, dee ärräksi ja gee kooksi. Geekin tulee kysymykseen monikko- ja taivutusmuodoissa: kengät, hangella. Saattaapa se esiintyä joissakin perusmuodoissakin: kangas. Äf sen sijaan sopii hyvin lapualaisen suuhun, hv-yhdistelmä korvaavana jopa kaksinkerroin: kahvi – kaffi. Vanhassa murteessa äf pysyy paikallaan ruotsalaisissa fl-, fr-alkuisissa sanoissa ja ilmaantuu siihen myös silloin, kun ruotsalaisessa sanassa on pee: flikka, fläiskyä, friski, flankku (ruotsiksi planka).

Äffän tavoin sanojen alkukirjaimena pysyy koo, kun vastaava ruotsalainen on koo tai gee, pee, kun ruotsalainen on pee tai bee ja tee. Ruotsalainen dr on tr ja pelkkä dee tee: kriimu, kropsu, klapu, knappi, plätty, praasu, trotto, troppi, tuuki …

Lapualainen sana ei koskaan pääty yhteen eehen, kahteen kylläkin. Sijamuodoissa sanat muuttuvat eniten partitiivissa, inessiivissä ja illatiivissa. Abessiivista jää aina toinen tee pois: takitta – takita, paidatta – pairata. Inessiivi päättyy ensimmäiseen ässään: kylässä – kyläs.

Lapualaisten sukunimien luonnollinen pääte on länsisuomalainen la tai lä, joskin nen ja lainen, läinen-päätekin tunnetaan.

Konsonanttiin päättyvät erisnimet saavat jatkokseen iin, muut paitsi ässä: Eerik – Eerikki, Joel – Joeli, Mirjam – Mirjami, Ellen – Elleni, Jooseph – Jooseppi, Ester – Esteri, Marjut – Mariutti, Lasander – Lasanteri, Malin – Maliini. MUTTA Johannes, Tuamas, Elias, Kontas …

Kuten lapualaismurteessa sanat eivät pääty yhteen eehen, eivät siihen pääty myöskään nimet, muut kuin niin paljon uudet, etteivät ne ole saaneet murreasua lainkaan. Ireenessä ee muuttuu iiksi: Ireeni. Tyynessä (vanhan murteen mukaan) ääksi: Tyynä. Eehen päättyviä vanhempia nimiä onkin melko vähän, oikeastaan vain Elle, Kalle ja Ville. Elle on niin paljon uusi nimi, ettei sillä ole murremuotoa. Villeä kutsutaan harvoin Villeksi, murremuoto on Vilehee, mutta Kalle ei muodostu samalla tavoin. Nämä loppu-eet naamioidaankin tavallisesti puhuttelunimeen. Kalle on Kassu ja Ville Vilttu, Irenekin tavallisesti Irkku.

O-loppuisissa sanoissa oo usein kahdentuu, yleensä silloin, kun sana alkaa vähintään kolmikirjaimisella tavulla, mutta poikkeuksiakin on: eno – enoo, talo – taloo. Näin käy myös nimien kohdalla; Jaakko on Jaakkoo ja Kaappo Kaappoo. Mikko sen sijaan ei ole Mikkoo vaan aina Mikko. Uudemmat nimet, kuten Seppo ja Pirkko, eivät liioin saa pitkää oota.

Vokaaleista pitkä aa ja ää ääntyvät perusmuodoissa normaalisti. Taivutusmuodoissa ne saavat illatiivissa väliinsä hoon: tupaan – tupahan, kylään – kylähän. Diftongeista ae saa väliinsä jiin: vaellus – vajellus. Ai ja äi muuttuvat taivutusmuodoissa ja nen, lainen, läinen-päätteen edellä pitkäksi aaksi ja ääksi: suamalaanen, pohojalaanen, vihaanen, ea ja eä muotoon ia ja iä; kauhea – kauhia, kipeä – kipiä. Ao saa vanhemmassa murteessa väliinsä veen; raossa – ravos. Ei muuttuu taivutusmudoissa pitkäksi eeksi; sateinen – sateenen. Ie muuttuu muotoon ia ja iä; sialu, piäni. Oe joko muuttuu oi:ksi tai saa väliinsä jiin; koettaa – koittaa, toeta – tojeta. Ai, oi ja äi ”oikenevat” asuun aa, oo ja ää; sitaista – sitaasta, sekoittaa – sekoottaa, kääräistä – kääräästä. Ue saa väliinsä jiin; puettaa – pujettaa. Uo:n oo muuttuu aaksi; suola – suala, juosta – juasta, ye saa väliinsä jiin; kyetä – kyjetä. Yö:ssä öön sijaa tulee ää; yö – yä, lyödä – lyärä, pyörä – pyärä. Äe:n väliin tulee jii; äestää – äjestää, kun taas äy:n väliin tulee hoo; väläyttää – välähyttää, äö:n puolestaan jii; näöllä – näjöllä. Öi:stä tulee öö; kömpöillä – kömpööllä ja öä:n öö muuttuu yyksi; kytöä (kytö) – kytyä.

Sen lisäksi lapuanmurteessa uo:n ja yö:n vokaalit vaihtavat usein paikkaa; tuoppi – touppi, Kyösti – Köysti.

Konsonantit sen sijaan, niin yksittäiset kuin kaksoiskonsonantitkin pysyvät lapuanmurteessa kirjakielen muotoisina, vieraita konsonantteja beetä, deetä ja geetä lukuun ottamatta, poikkeuksena suuntaa merkitsevät adverbit täällä, tuolla, siellä, joista toinen ällä jää pois: täälä, tuala, siälä. Mutta peräkkäiset konsonantit, etenkin, jos kysymyksessä on pehmeä ja kova konsonantti, muuttuvat murremuotoon.

Yhdistelmä hj saa yleensä väliinsä konsonantteja edeltävän vokaalin; lahja – lahaja, pohja – pohoja. (MUTTA puhieta, lohieta.) Hk pysyy muuttumattomana, hl:n väliin tulee tavallisimmin sanan alkutavun vokaali; kahlata – kahalata, kihlata – kihilata, sählätä – sähälätä, samoin hm, hn, hr, mutta poikkeuksiakin on. Ht pysyy muuttumattomana, kuten myös lh (joka tosin vanhemmassa murteessa saattaa saada väliinsä vokaalin). Lk saa väliinsä aan, oon, uun, yyn, ään tai öön, mutta EI eetä tai iitä; jalka – jalaka, polvi – polovi, julki – juluki, kylki – kylyki, nälkä – näläkä, hölkkä – hölökkä. Lj:ssä jii muuttuu iiksi; kalja – kalia, väljä – väliä, kuljettaa – kuliettaa, Hilja – Hilia. Lm:n väliin tulee sanan alkutavun mukainen vokaali; kolme – kolome, kulma – kuluma, kylmä – kylymä, kuten myös lp:n ja ls:n väliin. Lt pysyy muuttumattomana, niin myös mp, ja nh, nj:ssä jii muuttuu iiksi; Anja – Ania, Senja – Senia. Nk, ns, nt ja rt pysyvät muuttumattomina, rj:ssä jii muuttuu iiksi; kirja – kiria, marja – maria, kurja – kuria. Rk, rm, rn, rp, rs ja rt eivät muutu, eivät liioin s-yhdisteiset, paitsi sv, jossa vee muuttuu uuksi: rasva – rasua, kasvaa – kasuaa (mutta KASVI). Tj esiintyy murteessa harvoin. Jos esiintyy, tee muuttuu ärräksi ja jii iiksi; patja – paria. Ts muuttuu kaksoisteeksi: vatsa – vatta, otsa – otta, kutsua – kuttua (eläimistä). Tv:ssä tee muuttuu ärräksi; latva – larva.

Sellaiset sanat kuin pilkku ja vilkku saavat ällän ja koon väliin UUn, siis pilukku, vilukku, hilukku, pilukkumi.

Substantiivit

Lapuanmurteessa on neljä kirjakielestä poikkeavaa sijamuotoa: partitiivi, inessiivi, illatiivi ja abessiivi. Inessiivin ja abessiivin muutokset ovat samanlaisia kaikissa sanoissa: Inessiivi päättyy aina ensimmäiseen ässään; tuvassa – tuvas. Abessiivista puolestaan jää aina pois toinen tee: takitta – takita. Partitiivi ja illatiivi muuttuvat eri tavoin erityyppisissä sanoissa.

O- ja ö-päätteisiin kirjakielen sanoihin tulee lapuanmurteessa yleensä toinenkin o ota öö; taloo, mekkoo, mettoo, enoo , kukkoo, yäkköö. MUTTA pelto, lato, pallo, katto, rakko, lähtö. Yhteen oohon ja äähän päättyvä sana taipuu sijoissa normaalisti. Kahteen päättyvä taipuu nominatiivia ja genetiiviä lukuun ottamatta samalla tavoin yksikössä ja monikossa; kukko – kukkoo, kukon – kukoon, kukot – kukoot, kukkojen – kukkojen, mutta sitten; kukkoona, kukooksi, kukkoja, kukoos, kukoosta, kukkoohin, kukoolla, kukoolta, kukoolle, kukoota, kukkoonensa.

Lapualaismurteinen sana ei milloinkaan pääty yhteen eehen. Ns. lempinimissä puolestaan saattaa esiintyä sanan lopussa peräti kaksois-ee: äiti – äitee, Arvi – Arvee, Ville – Vilehee, kantikee, pirttikee. Vanhassa murteessa lehmien nimet kuten Mansikki, Mustikki, Lystikki olivat aina muodossa Mansikee, Mustikee, Lystikee.

Kirjakielen e-päätteiset substantiivit saavat lapuanmurteessa peräänsä joko ässän tai teen, ja näyttää siltä,e ttä takavokaaliseen sanaan tulee ässä ja etuvokaaliseen tee, mutta poikkeuksiakin on. Välivokaali ee asettuu tässä takavokaalien puolelle; hames, kares, venes, kuret, loiret, päret. Esimerkki poikkeustapauksista: aine – ainet, ei – eines. Mutta esimerkiksi sanassa lyhde muoto voi olla kumpi tahansa: lyhyret, lyhyres.

T-päätteiset sanat taipuvat normaalisti. S-päätteisiin tulee ylimääräinen hoo. Taivutus sijoissa: hames, hamehena, hameheksi, hamesta, hamehen, hamehes, hamehesta, hameehin (vanhempi muoto hameheshen), hamehella, hamehelta, hamehelle, hameheta, hamehinensa, hamehin. Monikka: hamehet, hamehina, hamehiksi, hamehia, hamehien, hamehis, hamehista, hameehin (hamehishin), hamehille, hamehita, hamehinensa, hamehin. Lyhyret – lyhteetä, lyhteet, lyhyres – lyhtehiä, lyhtehet.

Kaksois-eehen päättyvät taipuvat kuten kaksois-oohon päättyvät.

Lapuanmurteisen sanan perusmuoto päättyy harvoin konsonanttiin, poikkeuksena jälleen ässä. Jos ässää edeltää ee, se taipuu kuin es-päätteiset sanat yleensä, samoin taipuu sana, jossa ässää edeltää aa tai ää. Muiden vokaalien edeltäessä ässää taivutus on kirjakielen mukainen. Jos sana päättyy ällään, se saa es-päätteen ja taipuu siis kuten hames; kannel – kanteles, petkel – petkeles. Muihin konsonantteihin päättyvät sanat kirjakielen mukaisia.

Numeraalit

Numeraalit taipuvat kuten substantiivit.

Adjektiivit

Adjektiiveja lapuanmurteessa on melko niukasti ja tunnepitoiset puuttuvat lähes kokonaan tai ne korvataan joko vertauksella tai subjektiivinn ja predikaatin synonyymivalinnoilla tai sitten arkipäiväisemmillä ilmauksilla; surullinen – nurruunen, hauska – hiano, rakas – tähtehellinen, kaunis – koria, ylväs – komia. Vertauksina: niinkun maailma päälle kaatuus, niinkun nisus istuus, niinkun kullanpala, niinkun keron kukka, niinkun isoo hirvi.

Adjektiivit taipuvat perusmuodossaan kuten substantiivit. Komparatiivi poikkeaa täysin kirjakielestä, -mpi-päätteen sijaan tulee ee-pääte; suurempi – suuree, pienempi – piänee, koreampi – koriee, rumempi – rumee. Superlatiivi on kirjakielen mukainen.

Nen-päätteen edellä diftongi muuttuu pitkäksi vokaaliksi; punainen – punaanen, iloinen – iloonen, sateinen – sateenen.

Pronominit

Persoonapronominit

Sanoja hän ja he ei Lapuan murteessa käytetä persoona-pronomineina. Joskus ne tulevat kysymykseen tavaroista ja paikoista puhuttaessa: Minä meen kirkkohon, kuuloo hänes Jumalan sanaa. Ostin perunoota, tiärä sitte heirän hyvyyrestänsä. Hän ja he korvataan sanoilla se ja ne. Mä ja sä ei liioin ole Lapuan murretta, joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta; en mä, mee sä.

Taivutus: Minä (min’oon, min’en), muna, muksi, mua, mun, mus, musta, muhun, mulla, multa, mulle. Abessiivia ei ole, sen paikalla ilaman mua, komitatiivia ei ole, vain omistusliite: tavarooneni, instruktiivi puuttuu kokonaan.

Sinä (sin’oot, sin’et), suna, suksi, sua, sun, sus, susta, suhun, sulla, sulta, sulle, ilaman sua, tavaroones.

Se, sinä, siksi, sitä ,sen, siinä, siitä, siihen, sillä, siltä, sille, ilaman sitä, tavaroonensa.

Me, meinä, meiksi, meitä, meirän, meis, meistä, meihin, meillä, meiltä, meille, ilaman meitä, tavaroonemma.

Te, teinä, teiksi, teitä, teirän, teis, teistä, teihin, teillä, teiltä, teille, ilaman teitä, tavaroonenna.

Ne, niitä, niiksi, niitä, niiren, niis, niistä, niihin, niillä, niiltä, niille, ilmana niitä, tavaroonensa.

Demonstratiivipronominit

Demonstratiivipronominit taipuvat substantiivien tavoin, uo-diftongit avautuvat ua:ksi sanoissa tuo ja nuo – tua ja nua.

Relatiivipronominit

Joka ja mikä taipuvat muuten kuin kirjakielessä, vain inessiivimuoto muuttuu täysin: jossa – johona, missä – mihinä. (Kussa – kuhuna on vain murrealueen ulkopuolisten vääntämä vitsi, kumpaakaan sanaa eteläpohjalaismurteet eivät tunne!) Illatiivissa ne saavat ka-, kä-päätteen: johonka, mihinkä. Muut INTERROGATIIVIPRONOMINIT taipuvat kirjakielen tavoin.

INDEFINIITTIPRONOMINEISTA lapuanmurteesta puuttuvat eräs, usea ja muuan, niiden asemesta sanotaa: joku, jokin, moni (tosin komparatiivissa usiee ja superlatiivissa usiin). ”Jokainen” saa diftonginsa väliin hoon: jokahinen. Itse-sanan ts muuttuu kaksoisteeksi: itte. Miten-sana puuttuu kokonaan. Asia ilmaistaan aina sanalla kuinka.

Verbit

Verbien perusmuodot ovat äänteiden murreasun mukaisia. Eehen loppuvat sanojen persoonapäätteet muuttuvat a- ja ä-päätteisiksi: istumme, istutte – istumma, istutta, käännymme, käännytte – käännymmä, käännyttä. Ea- ja eä-loppuisissa verbeissä, joissa Lapuan murteessa een korvaa ii, yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa tilalla onkin oo tai öö: lukee – lukoo, lukevat – lukoovat, lähtee – lähtöö, lähtevät – lähtöövät. Musisa persoonissa taivutus saattaa vaihdella, mutta on aina yhdenmukainen: luen, luet, luemme, luette – lujen, lujet, lujemma, lujetta. Vien, viet, viemme, viette – viän, viät, viämmä, viättä, viää, viäävät. Häpeän, häpeät, häpeää, häpeämme, häpeätte, häpeävät – häpeen, häpeet, häpee, häpeemmä, häpeettä, häpeevät. (Substantiivina häpeä – häpiä.) Olla-, mennä-, tulla-verbit: olen, olet, olemme, olette – oon oot, oomma, ootta. Meen, meet, meemmä, meettä (menöö). Tuun, tuut, tuumma, tuutta (tuloo). Käsykymuodot: oo, mee, tuu, mutta olokaa, menkää, tulukaa. Imperfektissä ei muutoksia, perfektissä ja pluskvanperfektissä olla-verbi taipuu samoin kuin perusmuodossa, mutta pääverbistä jää tee pois: on menny, oon menny, oli mennu, olin menny. Monikon kolmannessa persoonassa yleisimmin: on menny, oli menny: Ne oli menny sinne. ”Ovat” ja ”olivat” on silti käytössä.

Lapualainen passiivimuoto päättyy AINA ännään: mennähän, ollahan, kattotahan, mentihin, oltihin, kattottihin. Samoin Lapualainen rupiaa tekemähän ja menöö kattomahan, kaahii luttihin ja tuloo taloohin.

Konditionaali

Olla, mennä ja tulla -verbeissä jää konsonanttien välinen ii pois: olisin – olsin, menisin – mensin, tulisin – tulsin, perfektissä olla-verbi samoin, pääverbi kuten indikatiivissa: olsin ollu. Passiivi: olis ollu, olis oltu. POTENTIAALIA ei murteessa ole. Muoto ilmaistaan sanoilla: tairan olla, oon tainnu olla. Passiivi: taittahan olla, taittihin olla. IMPERATIIVI: oo, olokaa, olokohon, olokohot. Perfeltissä oon tai öön väliin tulee hoo: oltakohon, mentäköhön. Muoto on harvinainen Lapuan murteessa.

Infinitiivit

I infinitiivi: olla, ollakseni, ollakses, ollaksensa, ollaksemma, ollaksenna. (Yksikön II:n persoonan possessiivisuffiksi aina vajaa ilman loppu-iitä.) II infinitiivi: mennen, mennes, mennesnäni, mennesnäs, mennesnänsä (vanhemmat muodot mennehnäni, mennehnäs tai jopa mennehnäh, mennehnänsä), mentääs. Hakien, hakies, hajetaas. III infinitiivi: menemäs, menemähän, menemästä, menemätä, menemällä, menemän, mentämän. Menemäisillään muoto puuttuu lapuanmurteesta, se ilmaistaan sanoilla: mennä ja mennä tai mennä ja ei. IV infinitiivi: meneminen, menemistä.

Partisiipit

I partisiippi: mentävä, II: menny, menty, sekä mentyä + possessiivisuffiksi.

Partikkelit

Pronomineista muodostuneet suuntaan merkitsevät partikkelit täällä, tuolla ja siellä menettävät toisen ällänsä ja uo- ja ie-diftongit muuttuvat: täälä, tuala, siälä. Eilen-sana saa lisä-een: eileen, äsken-sanan ee muuttuu pitkäksi ööksi: äsköön, jälkeen muuttuu muotoon jäläkihin ja noin muotoon nuan.

Nyt ja sitten-partikkeleilla on myös muoto ny ja sitte. Niitä käytetään, kun seuraava sana alkaa konsonantilla, vikaalilla alkavan sanan edellä nyt ja sitten; ne se lähti, sitte me lauloon, nyt ei oo sen aika, sitten aukes ovi.

Sekä ja että puuttuvat murteesta, sekä – että ilmaistaan: niin se kun sekin. Paitsi-sana puuttuu, tilalla muttei: kaikki muut muttei Matti. Että-sanan tilalla on jotta ja vahvistavana notta (että ihan): menöö, jotta hippulat vinkuu, sanoo, jotta … Komiaa notta oikeen (myös nott’oikeen). Koska-sana kuuluu vain kysymyslauseeseen, muulloin sen korvaa KUN, samoin kuin sanat sillä, vaan ja kuin. Vaan on vain-sanan vastike. Ellei ja jollei puuttuvat, niiden tilalla on jos ei ja vanhemmassa murteessa jonsei. Eli ja tai saavat tavallisesti kkä-, kka-päätteen: elikkä taikka. Myös tai ja varsinkin eli-muotoa käytetään rinnalla, ja ne ovat synonyymeja. Juuri-sana ei partikkelina esiinny, tilalla justihin: juuri äsken – justihin, juuri se – justihin se.

Objektivirhe

Lapuanmurteessa on muuan virheellinen objektimuoto. Kun kirjakielellä sanotaan: minun pitäisi tehdä taikina, sanoo lapualainen: mun pitääs teherä taikinan tai kun kirjakielessä pitää ostaa kirja, lapualaisen pitää ostaa kirian.

Puuttuvat ja korvatut sanat

On paljon sanoja, jotka eivät lainkaan esiinny lapuanmurteessa. Niitä ovat ennen kaikkea tunteenomaiset ja hienostelevat ilmaisut. Lapualainen ei puhu aaveista tai haamuista vaan kummajaasista ja pöyrööstä. (aave ei muutu lapualaiseksi, vaikka siihen lisäisi ässän), ei kyynelistä vaan vesistä, ei hymystä vaan naurusta (naurussuin). Lapualainen ei liioin vieraile vaan menöö kylähän tai kyläälöö, eikä häntä kiehdo, kiinnosta tai viehätä mikään (tosin kiinnostaa on myöhempinä aikoina tullut käyttöön), hän vain tykkää jostakin ja häntä huvittaa tehdä jotakin.

Lapualainen ei nolostu vaan häpee tai menöö nollooseksi. Ei hän myöskään nolaa ketään vaan flaskaa. Hänelle ei käy nolosti vaan ohoraasesti. Noloo tarkoittaa lapuanmurteessa taitamatonta: noloo käsistänsä. Poropeukalon vastine on noloopeukalo. Ilmaisu oli vähiltä (siis vain imperfekti) on lapualaisen suussa lähti: lähti mennä ojahan, lähti tulla tollikko.

Eläinsuojien nimistä ovat käytössä vain koirankoppi, talli, navetta, sikala ja kanala. Lammaskarsina on lammasketta, siankarsina sianketta tai siantiiu. Omettaa ja lättiä ei lapuanmurteessa ole. (itsepäisestä ja ilkeästä ihmisestä sanotaan kyllä: lätillinen ja lätin jätös.)

Navetan yhteyteen tuli myöhemmin myös navettakeittiö, lapualaisittain vesiköykki ja virtsakellari eli kusikellari, vesiköykin vesiallas ja vesilaari.

Aitta-sanaa ei lapuanmurteessa ole, aitta on puari (kuten myös kauppa), luhti lutti. Portti-sanaa ei sellaisenaan kuule, vain veräjän ja hilan, mutta piharakennuksiin kuului ennen myös kaksi latoa yhdistävä katos, jonka alitse tultiin talon pihaan. Tämä rakennelma oli/on nimeltään porttilato ja katos portin alusta.

Ajopeleillä on usein kirjakielestä poikkeava nimi. Trillat on aivan vieras, ja jos kiesit-sanaa käytetään, siitä tulee keisit; istuu kun Eeva keisiis. Lapualaisten kirkkorattaiden nimi on hoijakka, kirkkoreki puolestaan on lohona. Työkärryistä käytetään yleensä nimeä elolava, koska elolava useimmin oli kärrynpyörien päällä. Samoille pyörille nostettiin myös sontalava ja kusilaari.

Lapualla ei keitetä lihasoppaa, keitosta puhumattakaan vaan lihaperunoota, samoin hernesrokkaa, mutta kylläkin kaalisoppaa. Soppa-sana sinänsä tarkoittaa mehukastiketta. Tyypilliset eteläpohjalaiset klimppisopat ovat Lapualla klimppivelliä, lukuun ottamatta lihaliemeen keitettävää lapuanliäntä. Makeita klimppikeittoja ovat piimävelli ja kaliavelli. Rosollia lapuanmurre ei tunne, sillisalaatti on joko pelkästään sallaa tai vanhemman muodon mukaisesti sinsallaa. Laatikkoruoat ovat looria, vasikkahyytelö (ranskalaisittain) alatoopaa, alatouvia tai alatoonta. Kiisseli-sana on kotiutunut lapuanmurteeseen, vanhemmassa murteessa se oli mariapuurua, vispipuuro ilamapuurua. Mariapuuron nimellä kulkee nykyisin yksinomaan ruispuolukkapuuro.

Sisustustekstiilien nimen noudattavat yleensä kirjakielisiä: täkki, lakana, tyyny, tyynynliina, paria, filtti. Roiti-sanaa lapuanmurre ei tunne, ei varsinkaan lakanan synonyymina. Roitia vastaava sana on loiret. Raanu, täkänä ja ryijy ovat käytössä. Pöytätekstiilien nimen ovat svetisistisiä: tuuki ja servetti, samoin hantuuki ja nästyyki, jonka nykyisin korvaa kirjakielinen nenäliina.

Ruoho ja nurmi(kko) ovat kotiutumassa murteeseen, tosin ruahikko on jo vanhastaan tuttu. Keto, ketokko ja heinikko ovat silti yhä käytössä.

Lukemattomilla eläimillä ja kasveilla on lapuanmurteessa kirjakielestä poikkeavat nimet. Tyypillisimmät lienevät lähinnä kovakuoriaista, mutta myös pehmeäkuorisia lajeja tarkoittava kurkoonen ja perhosista leikkimielisesti käytettävä pöpöröönen.

Myös ihmisen ruumiinosilla on murreasuiset nimet. Lapualainen ei käytä sanoja nilkka, nilkat, ranne, ranteet vaan linkka, linkat, kaluun, kaluumet.

Julkaisuhistoria:

10.7.2013   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.
Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Vierula & Heinon kaupan myyjät Kauhavalla (P00:2522C)

Logot