Kustaa Felix (Kyösti) Wilkuna (1879–1922) oli Lapualla viimeiset vuotensa viettänyt kirjailija, toimittaja ja itsenäisyysmies. Hän muutti Lapualle syksyllä 1918 ja asui viimeiset vuotensa Marielundissa.
Kyösti Wilkuna syntyi Keski-Pohjanmaalla nivalalaiseen talonpoikaistaloon.[1]
Kotona vallitsi vahva herännäishenki sekä henkisten asioiden harrastus ja sananviljely. Ne löivät lähtemättömän leimansa lahjakkaaseen sisarussarjaan. Kyösti oli koko ikänsä tunnettu erinomaisena suullisena kertojana.[2]
Talon töihin Kyösti ei tuntenut vetoa, mutta koulunkäyntiin hän oli innokas. Isä hangoitteli aluksi vastaan, mutta äidin tukemana Kyösti laitettiin Raaheen alkeiskouluun toiselle luokalle. Vuonna 1896 hän siirtyi sitten Oulun lyseoon kolmannelle luokalle.[3]
Koulunkäynti sinänsä sujui hyvin, mutta sairauden, isän kanssa syntyneiden erimielisyyksien ja kyllästymisenkin vuoksi hän erosi seitsemänneltä luokalta. Lukuvuoden 1901–1902 hän opetti Kolarin Kirkonkylän kansakoulussa, mutta palasi sitten entiseen kouluunsa yksityisoppilaaksi ja kirjoitti lopulta ylioppilaaksi keväällä 1903.[4]
Wilkuna aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Vanhemmat ja veljet toivoivat hänestä pappia, mutta itse hän haaveili kirjailijan urasta. Wilkuna opiskeli ahkerasti, mutta hajanaisesti. Hän luki suurien kirjailijoiden ja filosofien teoksia, mutta tutkinnot jäivät suorittamatta.[5]
Kirjoittajan leipä löytyi aluksi toimittajan töistä. Hän ehti koluta läpi lähes koko aikakauden poliittisen kentän eri lehtien avustajana ja toimittajana. Hän päätoimitti yhteiskunnallista viikkolehteä Raatajaa ja Mikkelin sanomia, oli oululaisen Kalevan toimittaja sekä kirjoitti myös mm. Kaikuun, Helsingin Sanomiin, Uuteen suomettareen, Kotiseutuun ja Työmieheen.[6]
Wilkunan ensimmäiset omat teokset olivat novellikokoelmat Novelleja vuonna 1907 ja Yksin elämässä seuraavana vuonna. Vaikka kirjoittaja oli alle 30-vuotias, niitä pidettiin kypsinä ja ne saivat kannustavan vastaanoton. Wilkunaa pidettiin etevänä kuvaajana ja ”sielunelämän väreilyjen erittelijänä”.[7]
Nykyaikaisia aiheita käsittelivät myös mm. Haaksirikkoiset (1912), omiin lehtimieskokemuksiin pohjautunut humoristinen Riennon toimitus (1914) ja omaelämäkerrallinen kehitysromaani Vaikea tie (1915).[8]
Wilkunan leipälajiksi tulivat 1910-luvulla historialliset kertomukset, jotka puhuttelivat sortovuosissa kamppailevia suomalaisia. Ne perustuivat lähdeaineistoon ja todellisiin tapahtumiin, mutta niiden tarkoitus oli valaa isänmaallisuutta ja kansallisuusaatetta. Historialliset kertomukset toivat Wilkunalle kiitosta ja menestystä. Ne ovat myös hänen jälkimaineensa perusta.[9]
Tunnetuimmaksi teokseksi nousi kaksiosainen Tapani Löfvingin seikkailut (1911–1912), joka perustui suomalaisen sissipäällikön vaiheisiin isonvihan aikana. Yhdessä Santeri Ivalon kanssa hän julkaisi kaksiosaisen Suomalaisia sankareita (1915, 1921).[10]
Muita historiallisia teoksia olivat mm. ajallisesti ensimmäinen Aikakausien vaihteessa (1910) sekä Viimeiset luostariasukkaat (1912), Suomalaisia kohtaloita (1913), Aikojen yöstä (1914), Erämaan lapset (1915) sekä Miekka ja sana (1919). Niissä ”hän hartaalla ja herkällä taiteellisuudella, jäyhällä, koruttomalla suomalaisuustunnolla ja isänmaanrakkaudella loihtii näkyviin kuvia suomalaisten rohkaisevasta menneisyydestä”, kuten hänen elämäkerturinsa Eino Railo kuvaa.[11]
Historiallisissa kertomuksissa Wilkunan jo lapsuudessa omaksuma kertomaperinne ja hänen kertojanlahjansa pääsivät hyvin esiin. Taiteellisestikin korkeatasoisimmiksi hänen töistään on arvioitu ne, joissa aineksina olivat lapsuuden kokemukset kotiseudulta ja herännäisyyden parista.[12]
1910-luvulla Wilkuna oli yksi maan näkyvimmistä kirjailijoista. Hän kirjoitti ahkerasti, useat teokset myivät hyvin ja hän sai vakiintuneen lukijakunnan varsinkin historiallisille kertomuksilleen. Taustalla vaivasi kuitenkin melkein alinomainen rahapula. Se ajoi miestä yhä kiivaampaan kirjoitustahtiin, nosti esiin luonteen kulmikkuutta ja johti siihen, ettei Wilkuna pystynyt lunastamaan kaikkia niitä korkeita odotuksia, joita sekä hän itse että hänen arvostelijansa ja ystävänsä häneen asettivat.[13]
Wilkuna tempautui kansallisuusaatteeseen ja itsenäisyysrientoihin mukaan kaikesta sydämestään. Hänen kertomuksissaan esimerkiksi Klaus Fleming esiintyy voimamiehenä, jonka salaisena haaveena oli itsenäinen Suomi, mikä päämäärä näyttäytyi vielä nuijasodan vuosina talonpojille liian käsittämättömänä.[14]
Kun jääkäriliike syntyi, Wilkuna lähti innolla värväriksi vuonna 1915. Kotitaloon Nivalaan perustettiin värväystoimisto ja etappipaikka. Seuraavana vuonna hänet kuitenkin annettiin ilmi venäläisviranomaisille ja hän pakeni. Palattuaan taas kotiinsa hän joutui santarmien vangiksi ja passitettiin ensin tutkintavankeuteen Ouluun ja sieltä kalterijääkärinä Pietariin Shpalernajan vankilaan, josta hän vapautui vasta maaliskuun vallankumouksen myötä 1917. Vankilakokemuksista syntyi teos Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa (1917).[15]
Wilkuna meni mukaan myös suojeluskuntatyöhön. Helmikuussa 1918 hänet kutsuttiin Vaasaan ”Valkoisen Suomen” päätoimittajaksi, mutta pian veri veti sisätöistä rintamalle. Hän osallistui taisteluihin mm. Satakunnan rintamalla. Vapaussodan kokemuksista syntyi teos Kun kansa nousee (1918).[16]
Sodan loppuvaiheessa Wilkuna toimi kenttätuomarina, joka jakoi tuomioita isänmaan pettureiksi nähdyille punaisille. Hän osallistui myös Aunuksen retkelle vuonna 1919.[17]
Syksyllä 1918 Wilkuna muutti Lapualle laittaakseen lapsensa Lapuan Yhteiskouluun. Asunnoksi hankittiin Marielund, Nils Gustav Malmbergin entinen pappila. Lapualla Wilkunaa tykästytti paikkakunnan isänmaallinen henki, mutta myös kotiseudulta tuttu herännäisyys.[18]
Marielundissa Wilkuna jatkoi kirjoitustöitään. Reilussa neljässä vuodessa syntyi useita teoksia, mm. kolme näytelmää. Suurromaani Suomen sodasta jäi kuitenkin kesken taiteellisen kriisin vuoksi. Suomen itsenäistyttyä Wilkuna nimittäin tunsi työnsä historiallisten novellien parissa olleen täytetty ja halusi keskittyä näytelmiin. Koeteltuun konseptiin luottanut kustantaja puolestaan painosti Suomen sodan pariin.[19]
Wilkuna palasi myös vanhaan suunnitelmaansa itsenäisyysnäytelmästä, joka ilmestyi nimellä Niilo Skalm vuonna 1922. Näytelmä esitettiin suurilla näyttämöillä heti valmistumisvuotenaan, mutta sen vastaanotto jäi odotettua laimeammaksi. Taiteellisesti paremmaksi arvioitiin Anna Hallman (1922), mutta sitä Wilkuna ei onnistunut saamaan näyttämölle.[20]
Kyösti Wilkunan viimeisiä vuosia leimasi Marielundin kalliiksi käyneen kunnostamisen aiheuttama rahapula, jota vuonna 1920 myönnetty valtion pieni kirjailijaeläke ei pystynyt korjaamaan. Lisäksi tulivat aviollinen ja taiteellinen kriisi, sisäiset ristiriidat ja runsas alkoholin käyttö. Wilkuna ajautui umpikujaan ja ampui itsensä vain muutama päivä Niilo Skalmin ensiesityksen jälkeen kotonaan Lapualla joulukuussa 1922. Hän oli kuollessaan 43-vuotias.[21]
Historiaan Kyösti Wilkuna jäi tarmokkaana, tulisena ja toimintahaluisena miehenä, jossa oli myös hiljaisesti unelmoiva ja mietiskelevä puolensa. Isänmaalle hän tahtoi antaa kaikkensa sekä kynän että miekan voimalla.[22]
Wilkuna kohosi erityisesti historiallisten teostensa ansiosta nopeasti kansallisten merkkimiesten joukkoon. Hänet otettiin 1930-luvulta lähtien mukaan kaikkiin kansallisbiografioihin. Lapualle vuonna 1966 perustettu kirjallisuusseura nimettiin hänen mukaansa. Wilkunan työhuone on museoitu hänen synnyinkuntaansa Nivalaan.
| 5.7.2013 | Versio 1 | Teppo Ylitalo | ||
| 28.10.2015 | Versio 2 | AdminMuseo | ||
| 28.10.2015 | Versio 3 | AdminMuseo | ||
| 28.10.2015 | Versio 4 | AdminMuseo | ||
| 28.10.2015 | Versio 5 | AdminMuseo | ||
| 26.11.2015 | Nykyinen versio | Teppo Ylitalo |
