HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

24.7.2013

Hilja Riipinen (1883–1966)

Hilja Elisabet Riipinen, o.s. Metsäpolku, ent. Micklin

Kouluneuvos, lottajohtaja, kansanedustaja
Syntynyt  
30.6.1883 Oulujoki
Kuollut  
16.1.1966 Helsinki
Puoliso(t)  
Ale Riipinen (1883–1957)

Hilja Elisabet Riipinen, o.s. Metsäpolku, ent. Micklin, (1883–1966) oli lapualainen kouluneuvos, lottajohtaja, kansanedustaja ja kirjailija. Hän johti Lapuan Yhteiskoulua 1927–1953. Hän oli aikansa näkyvimpiä naispoliitikkoja sekä lapuanliikkeen ja IKL:n johtohahmo.

Satumökin esikoisesta tulee opettaja

Hilja Elisabet Micklin syntyi Oulujoella kahdeksanlapsisen perheen esikoisena. Metsätuvaksi ristitty pieni kotitorppa oli tarkoituksellisesti remontoitu runollisen viehättäväksi satumajaksi, ja se oli koko perheelle hyvin rakas.[1]

Lapsuus maapoliisi-isän pienehköllä palkalla eläneessä herännäiskodissa oli onnellista aikaa. ”Henki oli ainakin kulttuurikodin henki. Ei koskaan mitään matalaa, ei kaksimielistä, ei kirouksia, ei repiviä riitoja, ei mitään rumaa, ei mitään, mitä ei tahtoisi muistella. Niin paljon korkeaa ja pyhää”, Riipinen muisteli viimeisinä vuosinaan.[2]

Nuori Hilja oppi lukemaan nelivuotiaana ja viisivuotiaana hänet laitettiin pienten lasten kouluun. Lahjakkaaksi osoittautunut tyttö sai vapaapaikan Oulun tyttökoulusta ja luonteva toveripiiri löytyi Oulujoen nuorisoseurasta. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun jatko-opistosta vuonna 1902.[3]

Opettajan ammatti oli Riipiselle lapsuudenhaave. Ensimmäiset opetuskokemukset hän sai Kittilän kruununvoudin lasten kotiopettajana kesällä 1900 sekä ruotsin opettajan sijaisuus Kokkolan yhteiskoulussa syyslukukaudella 1902.[4]

Opiskelu Helsingin yliopistossa täytyi rahoittaa pankkilainalla. Opiskeluaineikseen Riipinen valitsi kielet, kirjallisuuden ja estetiikan. Haaveena oli tulla saksan kielen opettajaksi, mutta koska heidän työtilanteensa oli vaikea, hän vaihtoi venäjään, jonka opettajia tarvittiin koko ajan lisää.[5]

Lukuvuoden 1905–1906 Riipinen opetti Uudenkaupungin yhteislyseossa. Venäjänkielen opettajana hän joutui suurlakkosyksynä oppilaiden kapinan kohteeksi, sillä Riipisen omatuntoon mahtunut pitää venäjäntunteja vain silmälumeeksi kuten joissakin muissa kouluissa. Sopuisat luokat pääsivät melko vähällä, mutta mellakoivien kanssa hän pani kovan kovaa vasten. Eräs sanaharkka vei hänet käräjille ja sakkorangaistukseen. Taistelu vei voimat niin, että välillä hän joutui palkkaamaan sijaisen.[6]

Elämäntie löytyy Lapuan Yhteiskoulusta

Valmistuttuaan opettajakandidaatiksi Riipinen etsi keväällä 1906 uutta työpaikkaa jostakin Pohjanmaan rannikkokaupungista, sillä Uuteenkaupunkiin hän ei halunnut jäädä. Rannikolta ei vapaita paikkoja löytynyt, mutta hänet valittiin Lapuan Yhteiskouluun. Siellä ei ollut vaaraa oppilaiden mellakoinnista, sillä paikkakunnan henkistä ilmapiiriä leimasivat vanhasuomalaisuus ja herännäisyys.[7]

Koevuoden jälkeen Riipinen otettiin Lapualle vakituiseksi opettajaksi. Hän joutui kuitenkin palkkaamaan kokonaiseksi seuraavaksi lukuvuodeksi sijaisen, sillä opinnot olivat yhä kesken. Riipinen valmistui viimein filosofian maisteriksi keväällä 1910.[8]

Lapualla Riipinen opetti aluksi myös muita aineita, kuten suomea ja tyttöjen voimistelua. Vähitellen hänestä tuli yksinomaan venäjänkielen opettaja, sillä sen opetustunteja lisättiin jatkuvasti. Venäjän opetus loppui 1920-luvun alussa kokonaan ja sen tilalle tuli saksa. Näin nuoruuden toive saksan opettamisesta toteutui.[9]

Lapuan Yhteiskoulusta löytyi myös elämänkumppani Ale Riipinen. Hilja oli Aleen pohjattomasti rakastunut ja näki hänessä fyysisesti komean miehen lisäksi ihailtavan sielun. Pariskunta asui ensin vuokralla Jalmari Lahdensuon omistamassa Raparannassa, mutta rakennutti vuonna 1915 Lapuanjoen rantaan oman jugendtalon, Päivätöyrän. Perheen apuna oli yleensä 1–2 kotiapulaista.[10]

Vuonna 1912 Hilja Riipisestä tuli koulun johtajatar, mikä oli suuri luottamuksen osoitus. Kun Ale Riipisestä tuli lisäksi koulun johtaja, niin Lapuan Yhteiskoulusta tuli tavallaan ”Riipisten koulu”.[11]

Vuonna 1926 Riipisen ja toimintansa lopettaneesta Maanviljelyslyseosta Yhteiskouluun siirtyneen Santeri Lahdensuon välille syttyi kiista, kun tunteja ei riittänyt molemmille. Se paisui avoimeksi sodaksi, jossa Lahdensuon vaikutusvaltainen suku ajoi Santeria uudeksi johtajaksi Ale Riipisen sijaan. Tämä antoikin periksi ja siirtyi Jyväskylään. Hilja Riipinen oli murtunut: ”Juonittelu täyttää Lapuan. Ei täällä jaksa.” Hän kuitenkin jäi Lapualle, nousi koulun vt. johtajaksi 1927 ja Alen päätettyä jäädä Jyväskylään sen varsinaiseksi johtajaksi 1929.[12]

”Opettaja Jumalan armosta”

Lapuan Yhteiskoulun oppilaat tykästyivät Hilja Riipiseen nopeasti, sillä hän oli poikkeuksellisen innostava opettaja. Toisaalta hän oli ankara kurinpitäjä ja vaati oppilailta paljon. Vanhempiakin kutsuttiin tarvittaessa koululle nuhdeltaviksi. Hän oli kuitenkin oikeudenmukainen ja puolueeton. Oppilaat pelkäsivät Riipistä, mutta samalla kunnioittivat häntä suuresti. Pahaa sanaa hänestä kuuli harvoin.[13]

Yksi Riipisen opettajantaidon kulmakivistä oli hänen oma innostuksensa. Hän järjesti koululla monia iltamia ja harrastustoimintaa, kuten partion. Saksan kielen opetukseen hän laati uusia harjoitustehtäviä yhdessä kielioppien laatijan Solmu Nyströmin kanssa.[14]

Omaa kielitaitoaan hän huolsi kutsumalla kesäksi 1919 kotiinsa saksankielisen seuraneidin, tekemällä Saksan-matkoja melkein joka kesä sekä kuuntelemalla 1920-luvun lopulla hankitusta radiosta vieraskielisiä lähetyksiä.[15]

Oppilaat nimittivät opettajaansa aluksi tyttönimen loppuosan murteellisella nimellä Juntu, mutta naimisiin mentyään oppilaiden parissa vakiintui nimitys Piskä, joka oli lyhennys Riipiskästä.[16]

Politiikkaa Riipisen koulussa ei puhuttu, ei ainakaan oppitunneilla, vaikka johtaja oli hyvinkin poliittinen hahmo. Hän koetti joka tavalla estää oppilaidensa osallistumista poliittiseen toimintaan ja vastusti vuonna 1931 Sinimustat-kerhojen liittämistä IKL:n nuorisojärjestöksi. Henkilökohtaisesti Riipinen ihaili järjestöä, mutta koulunjohtajana hän oli politiikan yläpuolella.[17]

Riipisen vahva persoona aiheutti oppilaissa ja opettajissa kahtalaisia mielipiteitä. Monet ikuisesti kiitolliset oppilaat lähettivät kiitoskirjeitä vielä vielä vuosia koulun päättymisen jälkeen. Toisaalta jotkut oppilaat kokivat hänen tyylinsä henkisesti liian rankaksi ja siirtyivät Seinäjoelle kouluun. Samoin jotkut opettajat, jotka eivät pitäneet Riipisen johtamistyylistä, siirtyivät kaikessa hiljaisuudessa muualle.[18]

”Yhtä pätevällä varmuudella kuin rehtori Riipinen on aina hallinnut ne oppiaineet, joita hän on opettanut, yhtä erehtymättömän varmasti hän on myöskin oivaltanut kasvattajatehtävän ongelmat ja saavuttanut siten opettajatoimessaan taidon ja tuloksia, joita on vaikea ylittää. Tämä pätevyys ja varmuus, voimakas persoonallisuus, loistava suullinen ja kirjallinen esityskyky, ne kaikki ovat olleet hänen opettajatoimensa erinomaisen onnistumisen sekä tunnustetun arvovallan todellisen johtaja-aseman parhaimpina takeina”, Lapuan Sanomat hehkutti vuonna 1953.[19]

Kouluneuvos Alfred Salmela, joka oli Riipisen oppilaana kokosi monen ajatukset: ”Ja minä tiedän, että muutkin oppilaat ajattelevat Hilja Riipisestä samoin kuin minäkin: Hän oli opettaja Jumalan armosta. Hän on oppilaittensa sydämessä ja Suomen koulun historiassa Hilja Riipinen.”[20]

Lapualainen vai ei-lapualainen?

Älykäs ja karismaattinen opettajatar sai Lapualla nopeasti komian maineen. Alettiin puhua, että hän ”halusi olla päätään pidempi muita”. Erään maantiellä vastaan tulleen teurastajan kerrotaan sanoneen hänelle: ”Kuulkaa sanokaa, neiti Mettäpolku, onko teiltä koskaam päässy eres piänem piäntä piarum pirahrusta?” Ensimmäisestä syksystä lähtien Riipisen ylpeys törmäsi erityisesti paikkakunnan mahtisuvun Lahdensoiden ylpeyteen.[21]

Tilanne kärjistyi vapaussodan aikana, kun Riipisen mielestä hänen miehensä oli jätetty Lapuan suojeluskunnan apulaispäälliköksi vain siksi, että päälliköksi saataisiin syntyperäinen lapualainen Matti Laurila.[22]

Kun Ale Riipinen vielä erosi lapualaisjoukoista ja siirtyi sotakoulun kautta Savon pataljoonaan, jolle maksettiin pientä päivärahaa toisin kuin vapaaehtoisille suojeluskuntalaisille, juoruilu ja ilkeämielinen vihjailu mursivat Hilja Riipisen. Hän kehitti lähes vainoharhaisen ajatuksen, että kaikki lapualaiset olivat häntä vastaan. ”Sieluni on sairas. Sen on katkeruus ja murhe myrkyttänyt, eikä sille ole lääkettä. Halveksin itseäni, jos unohdan lahdensuolaisen töykeyden. Kaikki loppukoon”, hän kirjoitti.[23]

Kun katkeruuteen yhdistyi vielä pelko Alen kaatumisesta, Hilja ajautui itsemurhan partaalle. Kun Alesta ei kuulunut vähään aikaan mitään, hän lähti Tampereelle etsimään tätä. Hän meni erääseen asuntoon, jossa tiesi asuvan lapualaisia, heittäytyi eteisen lattialle ja huusi: ”Missä Ale on? Jos Ale on kuollut, minä tapan itseni!” Lapualaisia tällainen epäsankarillisuus ärsytti.[24]

Vähitellen Riipisen omalaatuinen persoona alettiin kuitenkin Lapualla hyväksyä ja häneen alettiin luottaa. Maaliskuussa 1918 kaatuneen Matti Laurilan samannimisen Matti-pojan kanssa hänestä tuli ystäviä. Pikku hiljaa Riipisten koti alkoi muuttua merkittäväksi lapualaisten kohtaamispaikaksi. Vieraita alkoi käydä erittäin paljon.[25]

Yksi tärkeä tie lapualaisten keskuuteen olivat erilaiset järjestöt. Vuonna 1917 Riipisestä tuli Lapuan Naisyhdistyksen puheenjohtaja, jossa tehtävässä hän oli sitten lähes puoli vuosisataa aina kuolemaansa asti. Naisyhdistyksen edustajana Riipinen oli esimerkiksi ajamassa Lapualle äitiys- ja lastenneuvolan perustamista 1941.[26]

Riipinen liittyi myös vuonna 1922 perustettuun Mannerheimin Lastensuojeluliiton osastoon ja Raittiusseuraan. Erityisen lähellä hänen sydäntään oli lastensuojelutyö, ja hän hankkikin paikkakunnalta useita sijoituskoteja etenkin löyhän rajaseudun lapsille. Vuosina 1951–1962 hän oli SPR:n Lapuan osaston ensimmäinen puheenjohtaja.[27]

Riipisestä tuli Lapualla erittäin tarkka arvostaan. Juhliin hän saapui yleensä 15 minuutti myöhässä, ja kääntyi ovelta pois, ellei hänelle ollut jätetty tuolia. Mitään poikkipuolista hänelle ei uskallettu päin naamaa sanoa, vaikka moni karsastikin hänen liiallista diktaattorimaisuuttaan. Toisaalta hänestä myös pidettiin vilpittömästi, ja häntä alettiin joissakin piireissä jopa jollakin lailla palvoa. Vähintäänkin hänelle haluttiin yleensä olla mieliksi.[28]

”Hilja Riipinenhän kulki maantielläkin silmät puoliksi ummessa ja vain vähän nyökytteli, jos tuli hänen arvoisensa henkilö vastaan. Kyllä hän eli ja oli aivan omissa sfääreissään”, eräs aikalainen kuvasi.[29]

Vanhasuomalaisuus kodinperintönä

Riipisen vanhemmat olivat ankaria fennomaaneja. Suomalaisuusasia oli kodissa laajasti läsnä. Myös Hilja omaksui vanhasuomalaisen aatemaailman.[30]

Opiskeluaikanaan Riipinen kuului Pohjalaiseen osakuntaan, jossa tutustui mm. oululaiseen runoilijaan V. A. Koskenniemeen. Osakunnan sisällä toimi radikaalifennomaaninen joukko nimeltään suomalaiset pohjalaiset. Riipisestä tuli ryhmän sihteeri.[31]

Kun Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlien yhteydessä monet suomalaiset suomensivat sukunimensä, myös Riipinen – silloinen Micklin – päätti tehdä niin. Hän päätti uudeksi nimekseen Metsäpolun, johon myös sisaret taipuivat.[32]

Lapualla Riipinen alkoi toimia uudelleen avoimesti vanhasuomalaisessa puolueessa. Syksyllä 1917 hän oli sen kansanedustajaehdokkaanakin, mutta Etelä-Pohjanmaan naisäänet riittivät vain kuortanelaisen Eveliina Ala-Kuljun läpimenoon.[33]

Vapaussota synnyttää vasemmistovihan

Jääkäriliikkeestä Riipinen oli sivussa, sillä lapualaisisännät luottivat salaisissa värväysasioissa vain toisiinsa. Riipinen kuitenkin pyydettiin apuun, kun jääkärivärväyksestä vangitun Vihtori Kosolan Elin-vaimo vietiin Vaasan linnaan. Venäjäntaitoinen Riipinen saikin puhuttua hänet vapaaksi yhdessä Jalo Lahdensuon kanssa.[34]

Vuoden 1918 sodan alettua Riipisten kotiin suunniteltiin ensiapuasemaa, mutta kun aseistariisunta kävi Lapualla kivuttomasti, sitä ei tarvittu. Sen sijaan Riipisen aloitteesta pidettiin sairaanhoitokurssi ja Ilkan taloon järjestettiin sotasairaala, jonka taloudenhoitajaksi hän tuli. Hän johti myös naisten työtupaa, jossa tehtiin sotajoukoille varusteita.[35]

Hän oli myös hankkimassa rintamalle ambulanssia Lapualta ja hänen ideastaan Naisyhdistys alkoi puuhata Lapuan Suojeluskunnalle lippua. Kymmenen vuotta sodan jälkeen Lotta Svärd -yhdistys julkaisi sodan muistoista Valkoisen kirjan, joka syntyi Riipisen ideasta, ja jonka päätoimittaja hän oli.[36]

Vapaussodasta tuli Riipisen elämässä ratkaiseva tekijä: se teki hänestä kyynisen ja synnytti hellittämättömän vihamielisyyden vasemmistolaisuutta vastaan. Vuosikymmenien ajan hän muistutti marxilaisten verisestä vallankumousinnosta Suomessa vuonna 1918. Hän vastusti tiukasti suunnitelmia Pietariin menosta, ja Itä-Karjalan vapautuspyrkimysten tukemista hän piti ”hullun hommana”.[37]

Lottajohtaja ja kokoomusvaltuutettu

Vuonna 1920 Lapuan naiset pyysivät Riipistä Lotta Svärdin paikallisosaston puheenjohtajaksi, kun toimintaa ei oltu saatu muutoin käyntiin. Riipisestä tulikin innostava ja tarmokas puheenjohtaja, jonka kausi kesti järjestön lakkauttamiseen 1944 saakka. Siitä tuli lähes kahdella tuhannella jäsenellään maakunnan suurin paikallisosasto. 1930-luvulla paikallisosaston julkaisi Riipisen johdolla myös omaa lehteä: Lapuan Lottaa.[38]

Vuonna 1923 Riipinen valittiin Lotta Svärdin keskusjohtokuntaan. Hänestä tuli vähitellen yksi järjestön tunnetuimmista ja keskeisimmistä toimijoista. Hän oli erityisesti liikkeen aatteellinen idealisti, joka mm. muokkasi ja stilisoi lottien kuuluisat Kultaiset Sanat ja jonka aloitteesta perustettiin oma Riipisen päätoimittama järjestölehti. Hän kirjoitti runsaasti lottajulkaisuihin ja oli suosittu puhuja, mutta puheenjohtajan tehtävästä hän kuitenkin kieltäytyi.[39]

Lotta Svärdin Etelä-Pohjanmaan piiriä Riipinen johti vuodesta 1927 ja jatkoi piirin jakamisen jälkeen itäisen piirin puheenjohtajana vuoteen 1944. Hänen johdollaan lottatoiminta sai maakunnassa hieman muusta maasta poikkeavan, vakavan ja arvokkaan luonteen. Muualla päin yleiset tanssit lottailtamien päätteeksi eivät Etelä-Pohjanmaalla tulleet kysymykseen.[40]

Riipinen kuului 1920-luvulla Lapuan Kansallisseuraan ja oli kokoomuksen listalta Lapuan kunnanvaltuutettunakin 1919–1930 sekä useissa kunnallisissa lautakuntatehtävissä. Hän koki suurta ärtymystä koetusta kommunisminvaaran noususta ja puhui siitä monissa suojeluskuntien ja lottien tilaisuuksissa. Kaikesta tästä huolimatta hän suhtautui kuitenkin politiikkaan yleensä ottaen vastahakoisesti; se oli enemmän velvollisuus kuin intohimo.[41]

Lapuanliikkeen ensimmäinen nainen

Lapuanliikkeen alussa Riipinen oli vain seuraavan yleisön joukossa. Joulukuun 1929 kansalaiskokouksessa hän käytti vapaassa sanassa puheenvuoron ja tuli valituksi Helsinkiin lähetettyyn 20-henkiseen lähetystöön ainoana naisena. Toisessa suuressa Lapuan kansalaiskokouksessa maaliskuussa 1930 Riipinen oli jo yksi alustajista ja valittiin jäseneksi perustetun Suomen Lukon 30-jäseniseen valtuustokuntaan – jälleen ainoana naisena.[42]

Pelkät puheet ja lähetystöt eivät Riipistä kuitenkaan tyydyttäneet. Hän vaati tekoja ja toimia. Työn Äänen kommunistilehden särkemisajatus on saattanut lähteä Riipiseltä, mutta ainakin hän oli aloitteellinen syyllisten ilmoittautumisen estämisessä. Heinäkuun 1930 talonpoikaismarssissa hänelle varattiin paikka Suurkirkon portailta.[43]

Jyrkkien mielipiteidensä vuoksi hän alkoi saada laajaa julkisuutta 1930-luvun alkupuoliskolla. Vasemmistossa häntä alettiin pitää yhtenä pahimmista kiihottajista, ja vasemmistolehdissä alettiin puhua ”amatsoni Hilja Riipisestä” ja ”Hilja Riipisen valkeista nyrkeistä”.[44]

Syksyllä 1930 Uudenmaan Kokoomus pyysi Riipistä eduskuntavaaliehdokkaaksi. Hän ei uskonut läpimenoonsa, mutta sai juuri ja juuri tarpeeksi ääniä. Näistä suuri osa tuli lotilta. Eduskuntatyö alkoi kuitenkin pian tympäistä, ja jo syksyllä 1931 Riipinen alkoi olla jo kertakaikkisen masentunut.[45]

Lapuanliikkeen radikalisoituessa hän oli eduskuntaryhmänsä ainoita ellei ainoa, joka tuki sitä varauksetta. Lapualaispiireissä alettiin puhua, että ”eduskunnassa on yksi ainoa mies ja hänkin on nainen”. Mäntsälän kapinassa hän oli täysin kapinallisten puolella, ja yritti kapinan jälkeen yhdessä K. R. Kareksen kanssa turhaan elvyttää liikettä Lapualla pidetyssä kokouksessa. Kun Vihtori Kosola vapautui vankeudesta lokakuussa 1932, Riipinen puhui hänelle suuressa tulojuhlassa vapaussodan sankaripatsaalla.[46]

IKL:n kansanedustaja – ”enfant terrible”

Kun Ale Riipinen sai kesällä 1933 osittaisen halvauksen, Hilja Riipinen päätti luopua politiikasta ja jäädä kotiin. Painostuksesta hän kuitenkin lähti uudelleen kokoomuksen ehdokkaaksi. Kun lapuanliikkeen seuraajaksi perustettu Isänmaallinen Kansanliike IKL erosi kokoomuksesta omaksi eduskuntaryhmäkseen, Riipisestä tuli IKL:n 14-henkisen ryhmän ainoa naisjäsen.[47]

Eduskuntatyö tympäisi Riipistä kuten aiemminkin, mutta se jatkui aina vuoteen 1939 saakka. Hän ei antanut oman väsymisen näkyä ulospäin, sillä hän koki velvollisuudekseen innostaa muita. Hän teki eduskunnassa kaikkiaan kymmenen aloitetta, joista kuusi liittyi kouluasioihin. Hän myös kannatti mm. kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa.[48]

Paljon julkisuutta saanut Riipinen sai 1930-luvun kuluessa eduskunnassa kauhukakaran maineen. Häneen viitattiin sanonnalla ”eduskunnan enfant terrible”.[49]

Vasemmistolaisten kansanedustajien kanssa Riipinen ei ollut missään tekemisissä. Kommunismin lisäksi hän vastusti sitä suojelevaa sosialismia ja siihen välinpitämättömästi suhtautuvaa maalaisliittoa. Välit kokoomukseenkin alkoivat viiletä. Huono menestyminen johtui ennen muuta hänen suoraviivaisuudestaan: hän halusi sanoa asiat niin kuin ne hänen mielestään olivat, eikä hän ollut halukas kompromisseihin tai sovitteluihin. Leikinlaskua hän ei ymmärtänyt politiikassa ollenkaan.[50]

IKL:n ryhmässäkin Riipinen oli radikaaleimpia. Hän läksytti monesti miehiä liiallisesta pehmeydestä ja sai ryhmässä varoituksenkin liiallisesta kiivaudesta. Hänen suitsutuksensa Saksan ja Italian fasismista ei saanut IKL:ssa tuulta. Sosialidemokraattien K.-A. Fagerholmille ”Riipinen oli tapaamistani poliitikoista fanaattisin. Ja kun poliittinen naishenkilö on fanaattinen, ei hänen fanaattisuudellaan ole äärtä eikä laitaa”.[51]

Keväällä 1934 Riipisen katsottiin loukanneen puhemiestä ja hänet suljettiin rangaistukseksi viikoksi eduskunnan ulkopuolelle. Rikkomus oli pieni, mutta vastustajat ajoivat sitä mielellään. Myötätuntoakin tuli kukkien ja sähkösanomien muodossa. Heimolan talossa pidettiin peräti suuret kansanjuhlat.[52]

Välirikkojen aika ja sodan kokoava voima

Riipinen ei malttanut olla julistamatta radikaaleja poliittisia mielipiteitään lotillekin. Hän piti IKL:n isänmaallisuutta ainoana oikeana, eikä voinut ymmärtää, mikä olisi voinut erottaa sen lottien periaatteista. Mutta lotat halusivat pysyä erossa politiikasta, eivätkä useimmat sen jäsenet suinkaan olleet IKL:n kannattajia, vaan maalaisliiton tai kokoomuksen.[53]

Riipinen alkoi jättää pöytäkirjoihin eriäviä mielipiteitä keskusjohtokunnan kokouksissa ja arvosteli puheenjohtaja Fanni Luukkosta, kuinka tämä ei osallistunut IKL:n kokouksiin, mutta kävi naistenpäivillä, joihin oli kutsuttu vasemmistolaisiakin. Korkeat lotat loukkaantuvat Luukkosen puolesta: Riipistä ei enää valittu uudelleen keskusjohtokuntaan ja hänet erotettiin Lotta Svärd -lehden päätoimittajan paikalta 1936.[54]

Riipinen keskittyikin sitten IKL:n naistoimintaan, sillä hänestä naisasia oli IKL:ssä suotta sivuutettu. Naistyön tulokset jäivät vaatimattomiksi, mutta sen sijaan seurauksena oli yhteentörmäys miesjohdon kanssa. IKL:n naistenkokouksessa lokakuussa 1936 järjestön miesjohto ilmestyi johtamaan kokousta, koska he pelkäsivät Riipisen johdattavan joukon järjestön kannalta vahingollisiin päätöksiin.[55]

Sisuuntunut Riipinen perusti itsenäisen, virallisesti IKL:sta riippumattoman naistenlehden Uuden Huomenen. Siitä tuli korvike Lotta Svärd -lehdelle.[56]

Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa Riipinen ei enää tullut valituksi. Hän palasi Lapuan Yhteiskouluun ”oikeaan työhön”, kuten hän sanoi. Pelkkiä pettymyksiä tuonut eduskuntatyö ei tuntunut enää edes oikealta työltä.[57]

Talvisodan sytyttyä Riipinen siirtyi organisoimaan Etelä-Pohjanmaan lottien toimintaa. Välit lottajohtajiin palautuivat ja Riipinen palasi myös Keskusjohtokuntaan 1941–1944. Riipisen ehdotuksesta Etelä-Pohjanmaan lotat perustivat sotainvalideille oman hoitokodin Kuortaneelle. Hänestä itsestään tuli tämän Etelä-Pohjanmaan naisten huoltosäätiön puheenjohtaja pitkäksi aikaa.[58]

Yksinäisyyden vuodet

Sotien jälkeen Riipinen oli yli 60-vuotias yksinäinen nainen. Ale oli edelleen Jyväskylässä, vuonna 1926 kuolleen Heljä-tyttären muisto toi yhä murhetta ja ainoa elossa oleva Pirkko-tytär oli naimisissa muualla. Poliittiset taistelutoverit Vihtori Kosola ja K. R. Kares olivat kuolleet, koulustakin monet parhaat ystävät siirtyneet pois.[59]

Jo 1940-luvun lopulla Riipinen alkoi näyttää aikalaisten silmissä jonkinlaiselta menneisyyden jäänteeltä. Aika alkoi ajaa hänen ohitseen.[60]

Ale jäi lopulta eläkkeelle 1948 ja palasi Lapualle. Lisäksi Lapualle muutti kaksi Hiljan siskoa: Hanna apteekkariksi ja Marge tämän kirjanpitäjäksi.[61]

Riipinen pelkäsi sotien jälkeen tulevansa erotetuksi virastaan menneisyytensä vuoksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hän jäi eläkkeelle 70-vuotispäivänään kesäkuussa 1953. Puoli vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin kouluneuvoksen arvonimi. Eläkevuosina Riipiset matkustelivat paljon ja viettivät aikaa Lappajärven mökillä. Kotona Päivätöyrässä elämä hiljeni, sillä vieraita kävi enää harvoin.[62]

Riipisen enin aika kului rakkaassa kirjoitusharrastuksessa. Hän kirjoitti Lapuan Yhteiskoulun 50-vuotishistorian ja Etelä-Pohjanmaan lottapiirin historian. IKL:n kansanedustajien ajatuksesta 1930-luvun poliittisen historian kirjoittamisesta ei tullut mitään, kun kustantaja kieltäytyi teoksesta näytelukujen jälkeen: tyyli oli liian opettava eikä sisällössä ollut mitään uutta. Riipisen sodanjälkeisissä näytelmissä oli sama vika: ne olivat yksioikoisen moralisoivia ja pelkistettyjä joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja rooleja.[63]

Politiikkaa Riipinen seurasi loppuu asti. ”Päästä meidät Kekkosesta!”, hän kirjoitti 1954. Kommunistien julkisen esiintymisen sietäminen oli hänelle edelleen vaikeaa.[64]

Alen kuoltua 1957 elämä alkoi tuntua Hiljastakin vieraalta. Hän koki olevansa sivustakatsoja omassa elämässään. Viimeisenä harrastuksena hänet piti ihmisten parissa kansalaisopiston englannin piiri, joka kokosi paikallisen seurapiirin. Vuonna 1960 hänet promovoitiin riemumaisteriksi yhdessä muiden vuonna 1910 valmistuneiden kanssa.[65]

Kun toinenkin elossa ollut tytär Pirkko Mustakallio kuoli lapsettomana sydänkohtaukseen maaliskuussa 1964, siitä Hilja Riipinen ei enää toipunut. Hän sai pahan suolikuolion ja Parkinsonin taudin. Voinnin huonontuessa hänet siirrettiin vuoden 1965 lopulla Helsingin Diakonissalaitokselle. Hän kuoli siellä tammikuussa 1966.[66]

Riipisen ruumis tuotiin Lapualle ruumisautolla, jota oli kunnanrajalla vastassa suuri joukko lapualaisia. Hänet haudattiin vapaussodan alkamispäivän muistopäivänä, tammisunnuntaina 1966, Siunaamassa oli piispa Eero Lehtisen lisäksi 6 muuta pappia. Hautasija oli Simpsiöllä Heljän ja Alen vieressä.[67]

Kontrollinhaluinen perfektionisti, vilpitön innostuja

Hilja Riipistä ihmisenä luonnehti voimakas aatteellisuus ja idealismi. Hän eli ja toimi vakaassa ja vilpittömässä uskossa. Hän vaati suoruutta kaikkialla elämässä, ja kaikki pelailu oli hänelle vierasta, myös politiikassa.[68]

Hänelle elämä oli kosmista taistelua Hyvän ja Pahan välillä, jonka panoksena oli siveellisesti korkeampi taso ja josta kukaan ei voinut olla sivussa. Hänen mukaansa jokaisella ihmisellä oli mahdollisuus koettaa kohottaa itseään, joten keskinkertaiseen tyytyminen oli halveksittavaa. Jokaisen oli pidettävä oma elämänsä kontrollissa, ettei ajelehtisi virran mukana minne sattuu. Siksi oli oltava selkeät päämäärät.[69]

Riipinen itse oli perfektionisti, joka tavoitteli täydellistymistä. Hän oli raivoraitis ja koetti elää mahdollisimman terveellistä ja ryhdikästä elämää. Jatkosodan aikana hän sai hivutustaudin, kun ei suostunut syömään enempää kuin korttiannoksensa. Hän säästyi kuolemalta vain kun Lapuan lotat toivat kukin kotoaan hänelle jotain syötävää.[70]

Silti hän koki jatkuvasti, ettei pystynyt hallitsemaan omaa elämäänsä tarpeeksi hyvin eikä ollut tarpeeksi voimakas. Tähän liittyi vahvaa yksinäisyydentunnetta. Se oli niin voimakas, että suuressakin seurassa hän usein tunsi vahvaa ulkopuolisuutta. Jäätyään vapaussodan aikana yksin hän oli suorastaan itsemurhan partaalla. Hänen sielunelämänsä tuntui jäävän kaikille jollakin tavoin suljetuksi.[71]

Kontrollinhalun ja suoraviivaisen elämänhallinnan kääntöpuoli oli suuri lapsenomainen herkkyys, joka säilyi Riipisessä loppuun asti. Hän oli nopea innostumaan, mutta ei kovinkaan pitkäjännitteinen. Hänen mielialansa saattoivat vaihdella voimakkaasti, mikä sai hänet tuntemaan sisäistä hajanaisuutta ja elämän pirstonaisuutta.[72]

Ehdottoman sovinnaisuuden ja kontrollinhalun sekä toisaalta ennakkoluulottoman luovuuden ja elämänilon välillä oli niin iso ristiriita, että hän välillä itsekin kuvasi: ”Nyt en tiedä, mikä oikein olen. – – En sovi minnekään.”[73]

Mustavalkoinen idealistipoliitikko

Poliitikkona Riipistä kuvasi voimakas ihanteellisuus ja mustavalkoisuus. Se tarkoitti valintaa marxilaisen ja ei-marxilaisen maailmankatsomuksen välillä. Ne olivat Riipiselle vastakkaisia, eikä niiden välillä voinut sovitella tai tehdä kompromisseja: toisen täytyi lopulta tuhota toinen. Tähän liittyi myös demokratian toimimattomuus: se johti Riipisen mukaan vain huonoihin kompromisseihin.[74]

Sosialismia Riipinen piti alusta saakka vastenmielisenä. ”Hengen korkeuksista” haltioituvana idealistina hän halveksui sen materialismia. Toisaalta hän ei sulattanut sosialismin halua vanhan yhteiskuntajärjestyksen moraali- ja siveellisyyskäsitysten kumoamiseen. Lisäksi sosialismi myrkytti ihmisen suhteen työhönsä väittämällä että työ on orjuutta.[75]

Riipinen oli vahva naisasianainen. Hän vaati, että naisen on voitava itse päättää asioistaan ja saatava samat oikeudet kuin miehellä. Naisilla oli hänen mukaansa miehiä kehittyneempi sielunelämä, ja naiset oli sivistämisen kautta vapautettava valtiolliseen herättämiseen ja aktivoimiseen. Vapaussodan jälkeen aiempi sukupuolten vastakkainasettelu väistyi hänen puheissaan yhteistyön vaatimuksen tieltä. Hän vaati tasa-arvoa tinkimättä ja vaati mm. papinviran avaamista naisille.[76]

Naisasiassa Riipisen palvottu oppiäiti oli Hilda Käkikoski, jolta hän omaksui myös pasifismin ajatuksen. Hän piti sotia menneisyyteen kuuluvina; uuden ajan sankareita eivät olleet sotilaat vaan henkisen alan työntekijät.[77]

Jo nuoruudestaan saakka Riipinen oli vankkumaton raittiusaatteen kannattaja. Hän puhui kieltolain puolesta, kuului Naisten Raittiuskeskuksen johtokuntaan 1921–1931 ja johti Etelä-Pojhjanmaan raittiuspiiriä 1926–1930. Kuvaavaa on, että vuonna 1919 Riipinen valittiin Lapuan kunnanvaltuuston lähetystöön, joka vei eduskuntaryhmille terveisiä, että kieltolain rikkomisrangaistukset piti säätää mahdollisimman ankariksi.[78]

Riipisen lapsuudenkoti oli herännyt, ja hän luki itsekin itsensä liikkeen piiriin. Lapualla herännäisyys tuntui kuitenkin kuitenkin paljon oulujokista ahtaammalta, eikä hän kotiutunut lapualaiskörttien pariin. Hänen asenteensa oli pikemmin hieman etäältä kunnioittava.[79]

Näyttelijätär, lausuja ja kirjailja

Teatteri oli Riipisen suuri intohimo. Siihen hän tutustui jo nuorena Oulujoen nuorisoseurassa ja tyttökoulussa. Opiskeluaikana hän kävi katsomassa kaikki mahdolliset näytelmäkappaleet. Hän näytteli itsekin, vaikka läheisemmäksi hänelle tuli lausunta. Siitä hän otti yksityistunteja ja kehittyi varsin taitavaksi ja arvostetuksi. Lausuntaa hän esitti vielä aikuisenakin monissa tilaisuuksissa.[80]

Riipinen oli huomattava ja paljon käytetty puhuja, erityisesti 1920–1930-luvuilla. Hän eläytyi puheeseen poikkeuksellisen voimakkaasti: äänen väri seurasi puheen sisältöä ja kädet elehtivät voimakkaasti. Papereita ei tarvittu, vaan taitavasti rakennetut puheet upposivat yleensä yleisöön erittäin hyvin. Jotkut tosin pitivät tällaista esittämistapaa huvittavana.[81]

Teatteri oli myös jollakin lailla osa Riipisen luonnetta. Erään luonnehdinnan mukaan hän oli ennen muuta näyttelijätär, joka esitti mieluusti osia, jotka elämä hänelle antoi.[82]

Kirjallisuus oli Riipisen elämässä tärkeässä roolissa. Hän luki ahkerasti monenlaista kirjallisuutta. Kun hän ei kehdannut tilata vasemmistolaisia lehtiä omalla nimellään, ne tulivat hänelle koiran ja kotitalon nimellä. Vain postinkantaja tiesi, minne Punsku Päivätöyrän lehdet piti toimittaa.[83][84]

Riipinen kirjoitti itsekin ahkerasti. Hänen teoksensa ja monet lehtikirjoituksensa käsittelivät useimmiten isänmaallis-ihanteellisia, maanpuolustuksellisia ja kasvatuksellisia sekä nais- ja raittiuskysymyksiä. Hän teki käännöstöitä sekä saksasta että venäjästä.

Teokset[85]

  • 1925:Seitsemän kirjettä nuorelle sisarelle. Ajatuksia omistettu kehitysiässä oleville tytöille.  Otava, Helsinki. 80 s.
  • 1926: Nimipäivät. Kaksiosainen näytelmä Lottien ja Suojeluskunnan iltamia varten. Lotta Svärd keskusjohtokunta, Helsinki. 24 s.
  • 1927: Junkkarit. Kaksi näytöksinen näytelmä. Lotta-Svärd julkaisu 6. Helsinki. 23 s.
  • 1927: Naisasialiike ja lottatyö. Lotta-Svärd julkaisu 7. Sortavala. 16 s.
  • 1928: Nainen papiksi, nainen pappina. Alustus Suomen naisyhdistyksen yleiskokouksessa Helsingissä 21.X.1928. Suomen naisyhdistys, Helsinki.  15 s.
  • 1929: Rauhanaate ja rauhantyö. Lotta-Svärd, Helsinki. 16 s.
  • 1930: Kommunisminvastainen kansanliike. Esitelmä L-S. yhdistyksen vuosikokouksessa 25.3.1930. 15 s.
  • 1930: Onko kommunismi valistustyöllä kukistettavissa? Esitelmä lottapäivilläJyväskylässä kesäkuun 28 päivänä 1930. Lotta-Svärd, Helsinki. 15 s. Julkaistu myös ruotsiksi.
  • 1931 suomennos: Ivan Turgenjev: Metsämiehen muistelmia. Siniset romaanit 12.WSOY, Porvoo. 456 s.
  • 1944: Kun se alkoi. Viisiosainen näytelmä vapaussodasta. Otavan näytelmäkirjoja 32. Helsinki. 93 s.
  • 1965 toimitus: Etelä-Pohjanmaan lotat. Toim.Hilja Riipinen et al. Etelä-Pohjanmaan naisten huoltosäätiö, Lapua. 341 s.

Julkaisuhistoria:

4.7.2013   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Viittaukset

85
Fennica, Suomen kansallisbibliografia. fennica.linneanet.fi ; Suomen kirjailijat 1917-1944. SKS:n toimituksia 465. Helsinki 1981. s. 370.

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Logot