HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

26.1.2015

Matti Laurila (1865–1918)

Matti Erkki Laurila

Toimitusjohtaja, sotilasjohtaja
Syntynyt  
19.12.1865 Lapua
Kuollut  
16.3.1918 Jämsän Länkipohja
Kuolinsyy  
Kaatui

Aiheeseen liittyvät otsikot

Maalaus: Matti Laurila (1865–1918)

Matti Erkki Laurila (1865–1918) oli lapualainen sotilasjohtaja ja yksi vapaussodan tunnetuimmista päälliköistä. Hän työskenteli Lapuan Sähköyhtiön toimitusjohtajana ja tuli syksyllä 1917 Lapuan suojeluskunnan päälliköksi ja Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnan ensimmäiseksi sihteeriksi. Hän johti lapualaisjoukkoja vapaussodassa ja kaatui samana päivänä poikansa Ilmarin kanssa.

Kiivaan nuorukaisen levottomat vuodet

Matti Laurila syntyi Lapuan Haapakoskella vanhaan sukutaloon. Isä oli tullut suureen taloon vävyksi, mutta hänet vei nälkävuosina riehunut tyyfus Matin ollessa vain 2-vuotias.[1]

Kauhavalta tulleen isäpuolen kanssa nuori Matti ei tahtonut pärjätä. Kovaan työhön joutuminen ja ankara kuri synnyttivät riitaa pienistäkin asioista, niin että 12-vuotiaan Matin katsottiin olevan parempi siirtyä enon Juha Talvitien luo Lapuan Alapäähän. Talvitie oli ollut myös Matin holhooja isän kuoleman jälkeen.[2]

Nuoren miehen kiivaus ja vilkkaus tuottivat kuitenkin monenlaista levottomuutta muutenkin kuin isäpuolen kanssa. Kolmivuotiaana hän meinasi hukkua kaljasaaviin ja nuorukaisena tippui kevätjäihin. Talvitiessä hän ajoi suutuspäissään puukon kanssa takaa talon renkiä, jonka kanssa oli tullut kränää, mutta eno pääsi väliin.[3]

Kiivasluontoinen, mutta teräväpäinen poika laitettiin kierto- ja kansakoulun jälkeen Härmään Wasastjernan isännälle kirjanpidon oppiin. Sen jälkeen Laurila pääsikin Lapuan Kirkonkylälle Janne Lagerstedtin kauppaan apulaiseksi.[4]

Poliisi, sahamies ja toimitusjohtaja

Kun kauppa-ala ei tyydyttänyt rämäpäisen pojan mieltä, hän pääsi helpotuksekseen 18-vuotiaana vapaaehtoisena armeijaan. Laurila palveli kaksi vuotta 1884–1886 jefreitterinä Suomen kaartissa ja koulutti sen jälkeen harjoitusaliupseereja kolmen kuukauden ajan reserviläisiä Laihian reservikomppaniassa. Täällä hän tutustui Anna-Liisa Mukariin, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa.[5]

Asepalveluksen jälkeen Laurila pääsi Suomen Kaartiin kanta-aliupseeriksi ja tuli tovereiden parissa tunnetuksi ”Pohjan urhona” suurien voimiensa vuoksi. Levottomuus veti kuitenkin takaisin kotiseudulle. Hän erosi Kaartista vääpelinä, sai apulaisen paikan kauhavalaisesta leipomosta ja perintöosuutensa turvin ostikin sitten koko liikkeen ja sen lisäksi pienen maatilan Kauhavalta.[6]

Kun maaseudun poliisihallintoa uudistettiin, Laurila valittiin vuonna 1890/1891 poliisiksi Kauhavalle. Hän tuli tunnetuksi kovakouraisena virkamiehenä, joka antoi nyrkkien laulaa vanhassa häjyjen kotipitäjässä.[7] Samalla hän hoiti useita kertoja nimismiehen tehtävää väliaikaisesti. Järjestyksenpitäjälle sopivat hyvin myös raittiusseuran puheenjohtajan tehtävät, olihan alkoholi monien levottomuuksien lähtökohta.[8]

Kun sortovuosien venäläistämispolitiikka vaati paikallispoliiseiltakin venäläistämistoimia, Laurila joutui jatkuvasti toimeenpanemaan määräyksiä, joita Suomessa yleisesti vastustettiin. Syntyi ristiriitoja, joiden seurauksena jyrkkäluontoinen mies päätti erota poliisin tehtävästään.[9]

Vuonna 1906 Laurila suuntasi Alahärmään Haapajärvelle, jonne hän perusti kahden kauhavalaisen liikemiehen kanssa sahan. Laurilasta tuli sen hoitaja. Myös maatila Kauhavalla pysyi edelleen hänen hoidossaan.[10]

Vuonna 1909/1910 Laurila muutti perheineen Lapualle, jossa hän sai työtä vastaperustetun sähköyhtiön isännöitsijänä ja sittemmin toimitusjohtajana. Se ei tarkoittanut ainoastaan paperitöitä, vaan vian sattuessa hän lähti itse sähkölinjalle korjaustöihin. Toimitusjohtajan tehtävää Laurila hoiti sitten kuolemaansa saakka. Lisäksi hän toimi asioitsijana ja otti hoitaakseen mitä erilaisempia toimeksiantoja.[11]

Sähköyhtiön toimitusjohtajana ja asioitsijana Laurila oli omiaan siihen joukkoon, joka lähetettiin Lapualta KOP:n johtokunnan puheille pyytämään paikkakunnalle omaa pankkia. Konttori avattiinkin tammikuussa 1917.[12]

Suojeluskunnan päälliköksi

Laurilaan oli tarttunut vuosien myötä vahva kansallisuusaatteen vakaumus. Kuvaavaa on, että kun venäläistä kenraalikuvernööri Bobrikovia ammuttiin kesäkuussa 1904, Laurilan emäntä murehti haavoittumistiedon kuultuaan, että ”jonsei se rumaanen ny kualekaan!”[13]

Jääkäriliikkeeseen Laurila ei ainakaan sanottavammin osallistunut. Sen sijaan perheen Matti-poika ilmoitti loppuvuonna lähtevänsä itse jääkäriksi. Isä ei asiasta innostunut, mutta nimismies Ossi Hjelt onnistui puhumaan hänet ympäri.[14]

Kesällä 1917 Venäjän vallankumouksesta kummunneet levottomuudet johtivat Lapualla palokunnan perustamiseen. Laurila valittiin kesäkuun lopussa sen ensimmäiseen väliaikaiseen johtokuntaan ja lokakuussa 1917 sen päälliköksi. Kun palokunnan sijaan perustettiin syksyllä kunnallinen suojeluskunta, Laurila nimitettiin sen ensimmäiseksi päälliköksi.[15]

Maakunnallisen Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnan muotouduttua marraskuussa 1917 Laurilasta tuli piirihallituksen sihteeri ja rahastonhoitaja. Käytännössä hän oli siten piirin ensimmäinen päällikkö. Piirin keskuspaikka oli Laurilan kotona. Aseharjoituksia pidettiin säännöllisesti ja Laurilan ehdotuksesta Aktiivinen Komitea perusti Vimpeliin päällystökurssin. Sinne lähti myös Laurilan oma poika Ilmari.[16]

Sankarivainajan vapaussota

Lapualla ja Seinäjoella majailevien venäläisten sotilaiden aseista riisumista suunniteltiin tammikuun 23. päiväksi 1918. Kun Vaasasta tuli käsky peruuttaa hyökkäys, Laurila matkusti seuraavana päivänä Vaasaan neuvotteluun. ”Tuollaisia peruutuksia ei enää saa tapahtua”, hän ärähteli. Paikalla oli myös valkoisen armeijan komentaja Mannerheim. Mannerheimin itsensä mukaan Laurilan esiintymisellä oli vaikutusta sodan alkamiseen mahdollisimman pian. Perimätiedon mukaan miehet myös arvostivat toisiaan alusta lähtien.[17]

Viimein tammikuun 28. päivää vasten aamuyöllä päästiin tositoimiin. Laurila oli lapualaisten joukkojen itseoikeutettu päällikkö, mutta komentajaksi saapui kenraali Paul von Gerich. Lapuan valtauksen jälkeen Laurila johti parisataa miestä junalla kohti Seinäjokea, jossa kohdattiin jo jonkinlaista vastarintaa. Illalla joukot määrättiin vielä Ilmajoelle, mutta kun siellä oltiin edelleen odottavalla kannalla, Laurila haukkui kiivastuksissaan toimintaa johtavan everstin ja palasi miehineen Seinäjoelle.[18]

Matka jatkui 30.1. kohti etelää. Seinäjoelta osa lapualaisista aiottiin lähettää Savoon, mutta Laurila esti sen ja halusi joukon pysyvän yhtenäisenä. Vilppulassa jouduttiin ensimmäistä kertaa varsinaisiin taisteluihin. Vastassa oli ylivoima ja päämaja määräsi Laurilan perääntymään. ”Ensin tapellaan”, Laurila uhosi, eikä ollut kuulevinaan. ”Eihän meitä täällä paljon ole, mutta sitä kovemmin pannaan vastaan. Sitä paitsi tulee meille lisävoimia jatkuvasti”, hän rohkaisi miehiään.[19]

Kahden suuremman taistelun ja pienempien kahakoiden jälkeenkin Vilppulan puolustus piti ja pitäjä jäi valkoisille. Pekkalassa käytiin vielä taistelu, jossa Laurilan johtamat joukot löivät lukumääräisesti suuremman vastustajan. Tämän jälkeen lapualaiset saivat loman ja suuntasivat 20.2. kotiin. ”Suuretkin herrat ovat teitä kiitelleet, nyt kiitän minäkin”, Laurila evästi lomalaisia. Hän ehti myös Vaasaan, jossa tapasi 25.2. jääkärien pääjoukon mukana Suomeen palanneen jääkäripoikansa Matin.[20]

Maaliskuun 1. päivänä Isä-Laurila tarkasti sotaan palaavan 361 miehen joukkonsa Yhteiskoulun kentällä. Ensimmäinen pysähdys oli Seinäjoella, jossa Laurila kävi tapaamassa ylipäällikkö Mannerheimia. Sieltä matka jatkui kohti Jämsää. Laurila liittyi miehineen eversti Wilkmanin johtamaan lähes 4.000 miehen ryhmään, joka eteni Eräjärven kautta kohti Länkipohjaa.[21]

Alkukahinoiden jälkeen odotettiin 15.3. iltana suurta taistelua. 2. pataljoonan 1. komppanian päällikkönä toiminut ja vastikään luutnantiksi ylennetty Laurila ei saanut nukuttua. ”Tähän saakka ei haavoittuminen ole juolahtanut mieleenikään, mutta nyt lienee aika varata sidettä mukaan”, hän mutisi varatessaan taskuun jodipullon ja käärön sidettä. Samassa majapaikassa yönsä viettäneen kenttäpappi Väinö Malmivaaran kanssa hän puhui sielun pelastuksesta kuin aavistellen kaatumistaan.[22]

Lapualaiset herätettiin taisteluun kello 2 aamulla. ”Kenellä on huonot saappaat”, Laurila kyseli miehiltään ja jatkoi: ”Lähdemme kohta Länkipohjasta hakemaan niitä.” – ”Tähän asti on leikitelty, mutta nyt alkaa sota. Ja sota vaatii uhria. Minä toivon, että te ymmärrätte tämän.  Minä uskon, että Lapuan miehet täyttävät velvollisuutensa.”[23]

Taistelun yltyessä Laurila sai tiedon poikansa Ilmarin kaatumisesta tai haavoittumisesta. Hän lähti poikansa luo, muttei onnistunut pääsemään paikalle. Masentavan epätietoisuuden vallassa hän lähti pataljoonan komentajan ehdottamana yrittämään kiertoliikettä jyrkän mäen kautta. ”Lapualaiset, eteenpäin!”, kuului Isä-Laurilan huuto. Melkein samassa hän kuitenkin kaatui kyljelleen: ”Nyt taisi sattua…” Luoti rintaan vei hengen hetkessä.[24]

Muisteltu Lapuan lumiaura

Tieto kahden Laurilan kaatumisesta samana päivänä järkytti laajalti. Lapualle tieto saapui Mannerheimin sähkösanoman välityksellä sunnuntaina jumalanpalveluksen aikaan. Suntio toi sähkösanoman pastori Emil Sarparannalle, joka järkyttyneenä ja väräjävällä äänellä luki sen kirkkokansalle.  Siinä Mannerheim nimitti Laurilan Vapauden Ristin kolmannen luokan ritariksi, mikä oli siihen mennessä korkein urhoollisuudesta myönnetty tunnustus.[25]

Laurilasta, josta poikineen alettiin käyttää nimeä Lapuan lumiaura, tuli yksi vapaussodan muistetuimpia hahmoja. Hänet nähtiin Jaakko Ilkan kaltaisena talonpoikaisjohtajana. Poika-Matista tuli sittemmin Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin legendaarinen päällikkö.

Vain kolme päivää kaatumisen jälkeen kirjailija Ilmari Kianto kirjoitti Lauriloiden hautajaisia varten runon ”Se on Lapua, joka latua näyttää”. Professori Heikki Klemetti puolestaan sävelsi ja sanoitti heidän muistolleen laulun ”Vilppulan urhojen muistoksi”, josta sittemmin tuli Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnan kunniamarssi.[26]

Länkipohjaan pystytettiin vuonna 1921 muistopatsas, johon kirjoitettiin ”Lapuan lumiaura isä ja poika Matti ja Ilmari Laurila kaatuivat voittajina Länkipohjan taistelussa 19  16/3  18”.[27] Lapualla Lauriloiden kuolinpäivää vietettiin pitkään Länkipohjan päivänä muistojuhlallisuuksineen.

Vuonna 1935 Lapuan kunta tilasi Jaakko Taloselalta Laurilan muotokuvan, samoin Haapakosken nuorisoseura ja vuotta myöhemmin Lapuan suojeluskunta.

Historiankirjoitus on nostanut Laurilan yhdeksi vapaussodan keskeisistä sankareista. Hänet otettiin mukaan Kansalliseen elämäkerrastoon (1930), Suomen elämäkerrastoon (1955) ja Suomen kansallisbiografiaan (2005).

Tarmokas jääräpää ja sarkatakkiarmeija

Matti Laurilaa pidettiin ahkerana, aloiterikkaana ja erittäin tarmokkaana miehenä, joka jääräpäisestikin pyrki tekemään sen, mitä oli päättänyt. Lapsiltaan hän vaati lujaa työntekoa ja huolellisuutta. Heidät laitettiin kansakouluun ja pojat vielä oppikouluun.[28]

Sotilaistaan Laurila kantoi jatkuvaa huolta, niin että hänet tunnettiinkin yleisesti Isä-Laurilan tai vain Isän nimellä. Tämä miltei jumaloidun miehen kaatuminen kosketti syvältä. ”Paljastetuin päin, sanattomina, he seisoivat siinä, mutta jäykkiä poskuia pitkin vierivät vedet ja nyyhkytykset tärisyttivät miehiä, jotka leikiten olivat kulkeneet taistelusta toiseen, nähneet kaikki sodan kauhut järkkymättömin mielin”, Laurilaan vapaussodan aikana tutustunut opettaja ja lotta Elli Latvala kuvasi.[29]

Latvalan mukaan Laurila oli sodan aikana jo ”kasvanut ja karaistunut niin monessa helteessä, etten voi muistaa hänestä juuri inhimillistä heikkoutta, jolla kuitenkin on tapana seurata jossain muodossa parhaitakin meistä hautaan asti. Ehkäpä sentään jotain. Vanha tulisuutensa saattoi joskus vielä puhjeta esiin hillittömällä voimalla, kun hän huomasi miehissään vilppiä tai petturuutta.”[30]

”Matti Laurila oli vapaussotamme ensimmäinen jykevä voimahahmo, joka oli noussut kansan syvistä riveistä ja kohonnut itseoikeutettuun johtoasemaan. Hän oli kuin esikuva siitä sarkatakkisesta armeijasta, joka tyhjin käsin, mutta täysin sydämin taisteluun lähteneenä vapautti isänmaansa. Sellaisena oli hänen nimellään sodan kohtalokkaissa ensi vaiheessa suuri kantovoima ja sellaisena tulee historia hänet merkitsemään kansallissankareittemme joukkoon”, eräs aikalainen arvioi häntä.[31]

Julkaisuhistoria:

2.7.2013   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Viittaukset

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.
Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Tuntematon miessotilas noin 1918 (P 85:006)

Logot