HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

18.7.2013

Kustaa Tiitu (1896–1990)

Kustaa Emil (Köpi) Tiitu

Maanviljelijä, kunnallisneuvos, kansanedustaja
Syntynyt  
10.6.1896 Lapua
Kuollut  
7.7.1990 Lapua

Kustaa Emil Tiitu (1896–1990) oli lapualainen maanviljelijä, kunnallisneuvos ja kansanedustaja. Hän oli kahdesti ministerinä 1950–1951 ja 1957. Hän johti Lapuan kauppalanvaltuustoa 1954–1968 ja vaikutti merkittävästi lukuisiin uudistuksiin paikkakunnalla, mm. ammattikoulun, kauppaopiston ja Kiviristin Yhteiskoulun perustamiseen, sairaalauudistuksiin sekä hiippakunnan sijoittamiseen Lapualle.

Lapsuus ja maatalous

Kustaa Tiitu syntyi Tiitun vanhalle sukutilalle Lapuan Liuhtarin kylässä. Kymmenpäisestä sisarussarjasta jäi eloon viisi, Kustaa nuorimpana.[1]

Lapsuus oli tyypillistä eteläpohjalaisen maatalon pojan arkea. Kesäisin piti olla paimenessa. Varttumisen myötä talon työt lisääntyivät. Niistä erityisen mieluisia olivat varsojen kasvattaminen ja hevostyöt.[2]

Äidin serkun Jalo Lahdensuon kehotuksesta ja isän toiveesta Kustaa laitettiin Lapuan Yhteiskouluun parin vuoden kansakoulun jälkeen. Koulunkäynti otti kuitenkin lujille. Tuli ehtoja ja kolmas luokka piti käydä toiseen kertaan. Kotonakaan oppikoulua ei pidetty erityisen suuressa arvossa. Lukioon Kustaa siirtyi uuteen Maanviljelyslyseoon. Siellä tuli taas ehtoja ja koulu jäikin sitten seitsemänteen luokkaan.[3]

Koulun sijaan tuli 33 hehtaaria viljeltyä maata käsittäneen kotitalon viljely. Kun isä kuoli 1917, tila jäi Kustaan ja vanhemman veljen Juhan hoitoon. Myöhemmin Kustaa osti Juhan osuuden poikansa nimiin. Suurimmillaan Tiitussa oli Kustaan isännyysaikana viljeltyä maata viitisenkymmentä hehtaaria. Vuonna 1946 navetassa oli lukuisa ayrshire-karja ja tallissa 8 hevosta.[4]

Jo 1920-luvulla Tiitu toimi Lapuan Maanviljelysyhdistyksen puheenjohtajana. Vuonna 1927 hän oli valmistelemassa Lapuan Metsänhoitoyhdistyksen perustamista ja aloitti seuraavana vuonna Lapuan Maataloustuottajain johtokunnassa. Lapuan Osuusmeijerissä hän oli johtokunnan jäsenenä 1928–1967 ja sen puheenjohtajana 1942–1967. Osuusteurastamo Itikan hallitukseen hän kuului vuodesta 1936. Vuonna 1951 hän oli perustamassa Lapuan Peruna Oy:tä.[5]

Maalaisliittolainen sotilas

Lapuan poliittista ilmastoa hallitsi 1900-luvun alussa vanhasuomalaisuus. Tiitun isästä tuli kuitenkin alkiolainen ja maalaisliittolainen pian Ilkka-lehden perustamisen 1906 jälkeen.[6]

Kuten monella muullakin, ensimmäinen yhteistoiminnan foorumi löytyi nuorisoseurasta. Lapuan nuorisoseuran tilaisuudessa Tiitu tapasi ensimmäistä kertaa Santeri Alkion vuoden 1910 paikkeilla. Kun hänestä tuli syksyllä 1917 yhdeksi vuodeksi Lapuan Nuorisoseuran puheenjohtaja, hän oli jo omaksunut alkiolaisen maailmankatsomuksen.[7]

Toveripiiristä erityisesti Vihtori Kosolan ja Heikki Jokilahden kerrotaan ohjanneen Tiitua maalaisliittoon.[8]

”Siihen aikaan oli vielä aika yleinen tapa, että suurissa taloissa isäntäväki söi eri pöydässä kuin talon palvelusväki. Me nuorisoseuralaiset emme tästä tavasta oikein pitäneet. Tämä asia oli esillä seuran kokouksessa. Päätimme pyrkiä poistamaan tämän tavan. Näin me yritimme toteuttaa tasa-arvoaatetta”, Tiitu muisteli myöhemmin.[9]

Nuorisoseuran sijaan tuli vuonna 1917 Lapuan vapaaehtoinen palokunta, josta sittemmin muodostui suojeluskunta. 21-vuotiaan Tiitun vapaussota alkoi Lapuan Emäntäkoulun valtauksella ja jatkui aina Tampereen taisteluihin asti. Hän selvisi sodasta naarmuitta.[10]

Sodan jälkeen hänet määrättiin itsenäisen Suomen ensimmäisen asevelvollisuusikäluokan mukana asepalvelukseen Pohjois-Suomeen. Hän oli talvikauden 1918–1918 Suomussalmella ja Kuhmossa rajavartiossa komppanian kirjurina. Hänet kotiutettiin reservin kersanttina keväällä 1919.[11]

Elämä alkoi vakiintua sodan jälkeen. Elämänkumppani Iida Isotalo löytyi Lapuan Emäntäkoulusta ja hänestä tuli Tiitun emäntä syksyllä 1919. Perheeseen syntyi neljä lasta.[12]

Vuoden 1918 sodan jälkeen nuori Tiitu valittiin Lapuan Suojeluskunnan esikuntaan. Hän kuului myös Lapualle sijoitetun Itä-Karjalan pakolaisten koulun johtokuntaan. Kun suojeluskunnassa haaveiltiin Lapualle lentokenttää, Tiitu valittiin 1920-luvun alussa sitä varten perustetun yhdistyksen keskustoimikuntaan. Lentokenttää pitäjään ei saatu, mutta suojeluskunta onnistui rakentamaan Huhdannevalle raviradan, jonka rakennustoimikunnassa Tiitukin hääri.[13]

Talvisodassa Tiitu määrättiin hevosottomieheksi ja sittemmin siirtoväen huollon johtajaksi Lapualla. Jatkosodassa hän pyysi liittyi Yrjö Vasaman johtamaan Lapuan pataljoonaan 45-vuotiaana. Sotatie loppui kuitenkin jo 8.8.1941 haavoittumiseen.[14]

”Seisoin vieretysten Ilpo Antilan kanssa, kun siihen alkoi tulla raskaita kranaatteja. Sain sirpaleita selkääni ja Ilpo kaatui siihen”, hän muisteli. Vaikka aluksi alaraajojen halvaantuminen näytti melko varmalta, vähitellen jalat alkoivat toimia ja mies parani lähes ennalleen.[15]

Välirauhan ja jatkosodan aikana Tiitu oli kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana. Lisäksi hänellä oli siirtoväen huoltojohtajan vaativa tehtävä.[16]

58 vuotta kunnan luottomiehenä

Tiitun kunnallispoliittinen ura alkoi taksoituslautakunnassa 1920–1936, tästä ajasta viisi vuotta puheenjohtajana.[17] ”Siihen aikaan ei veroilmoituksia tunnettu. Kirkonkirjat ja manttaalikirjat olivat apuna, niitten perusteella suoritettiin harkintaverotus. Jos oli yhtä suuret tilat ja toinen viljeli paremmin ei summissa verotettu yhtä paljon. Aina käytettiin harkintaa”, Tiitu muisteli myöhemmin.[18]

Jo seuraavana vuonna 1921 hänet valittiin kunnallislautakuntaan, jossa hän oli vuoteen 1945 saakka.[19]

Yksi tärkeä etappi oli tie- ja ojituslautakunta, jota Tiitu johti 1931–1941, sen uudistamislautakuntaa jo vuodesta 1924. Lautakunnassa hän oppi tuntemaan kotipitäjän tiet perusteellisesti. Pöytäkirjoja piti kirjoittaa öisinkin, kun päivät eivät tahtoneet riittää.[20]

”Siihen aikaan kiersi kunnallismiesten parissa seuraava juttu. ’Kunnallismiestä ei tuu jos ei ole ensin tie- ja ojalautakunnassa.’ Minä tulin kyseiseen lautakuntaan 1924. Siinä työssä oppi tuntemaan kaikki kylän vanhemmat ihmiset, kaikkien kanssa joutui olemaan tekemisissä”, Tiitu muisteli.[21]

Vuonna 1925 Tiitu valittiin kunnanvaltuustoon. Valtuustourasta tulikin yksi Suomen pisimmistä, kun se jatkui yhtämittaisesti peräti vuoteen 1968 saakka. Vuosina 1948–1953 hän oli valtuuston varapuheenjohtaja ja vuosina 1954–1968 sen puheenjohtaja.[22]

Lautakunta- ja toimikuntatehtäviä Tiitulle tuli huima määrä. Hän johti raittiuslautakuntaa 1922–1925, vaativaa köyhäinhoitolautakuntaa / huoltolautakuntaa 1931–1945, kunnallismetsäin lautakuntaa 1926–1934 ja maatalouskerhotoimikuntaa 1931–1934 ja oli jäsenenä ja puheenjohtajana kunnansairaalan johtokunnassa pitkään vuodesta 1932, puheenjohtajana 1946–1972 sekä terveyslautakunnan puheenjohtajana 1972–1977. Hän myös omisti Lapuan synnytyslaitoksen kiinteistön vuodesta 1952.[23]

Vuonna 1929 Tiitu oli perustamassa Lapualle vapaapalokuntaa ja toimi sen palopäällikkönä. Kun kuntaan perustettiin vuonna 1933 palolautakunta, Tiitusta tuli sen puheenjohtaja. Siinä roolissa hän vaikutti merkittävästi uuden ajanmukaisen palokaluston ja palotalon hankkimiseen.[24]

Hän oli jäsenenä tai varapuheenjohtajana myös muistopatsastoimikunnassa 1926–1936, vuokralautakunnassa 1931–1935, Lapuan Yhteiskoulun vanhempain neuvostossa, vaalilautakunnassa 1940–1944, kunnan metsälautakunnassa 1943–1945, kansanhuoltolautakunnassa 1941–1945, halkojen hankintatoimikunnassa 1943–1945 sekä maanjako-oikeuden jäsenenä 1926–1936.[25]

Tiitun kunnallispoliittinen ura venyi kaikkiaan 58 vuoden mittaiseksi. Vuonna 1981 sen uutisoitiin olevan toisiksi pisin aika koko valtakunnassa.[26]

Kehittävä kuntapoliitikko

Tiitu oli aikansa keskeisin kuntamies Lapualla. ”Meitä oli pitkään sellainen pieni porukka, joka etukäteen pohti asioita ennen kuin ne tuotiin päätettäviksi. Minun lisäksi porukkaan kuuluivat kunnanjohtaja Heimo Ylihärsilä, opettaja Jaakko Ikola ja myöhemmin opettaja Paavo Ikola. – – Asiat piti valmistella etukäteen hyvin. Jos silloin olisi asioita tuotu raakoina hallitukseen tai valtuustoon, ne olisivat ilman muuta kaatuneet ankaraan vastustukseen. Vastustusta ilmeni muutamia suuria asioita päätettäessä, mutta useimmiten saatiin päätökset pöytäkirjoihin yksimielisinä”, hän muisteli 92-vuotiaana.[27]

Maalaisliiton valtuustoryhmässä Tiitun asema ei aina ollut kovinkaan vahva. Vastassa oli Toivo Niemitalon vetämä oppisitio. Hän sai kuitenkin aina ryhmän tuen valtuuston puheenjohtajaksi.[28]

Tiitua pidettiin taitavana puheenjohtajana, joka usein sai aikaa yksimielisen päätöksen. Joskus mukana oli myös yksioikoista vallankäyttöä: ”Tässä on nyt esitetty niin monenlaista. Kaikesta en oikein saanut selvääkään. Mutta tämä on niin tärkeä asia, että eiköhän tehdä yksimielinen päätös. Tehdään tällainen päätös … Eikös teheräkkin? No teherähän!”[29]

Tiitun kuntauran suurin kiistakysymys tuli kauppalan perustamisesta. Valtuusto oli jakautunut kahtia. Puheenjohtajana Tiitu kannatti kauppalahanketta alusta lähtien, vaikka maalaisliiton valtuustoryhmän enemmistö oli sitä vastaan. Kiista ratkesi, kun kävi selväksi, että koko kunnasta voitaisiin muodostaa kauppala, eikä vain keskusta-alueesta. Tiitu ajoi sitten tätä ratkaisua koko tarmollaan. Päätös kauppalan puolesta syntyi lopulta äänin 20–15.[30]

Kuntamiehenä Tiitu oli aktiivisen kehittämisen kannalla. ”Minua vanhempi kunnallismiespolvi pyrki kaikessa säästämään kunnan varoja. Heidän mielestään ei olisi saanut uhrata mitään esimerkiksi kuntien yhteisten laitosten saamiseksi kuntaan.”[31] Tiitusta puolestaan tuli niiden lämmin puolestapuhuja.[32]

Tiitu oli keskeisesti vaikuttamassa monessa suuressa uudistushankkeessa Lapualle. Hän oli aktiivisimpia Lapuan seudun ammattikoulun puolestapuhujia ja toimi sen liittohallituksen puheenjohtajana 1957–1977. Puuhaamansa B-mielisairaalan liittohallitusta hän johti 1961–1977. Hän vaikutti myös kauppaoppilaitoksen, Kiviristin Yhteiskoulun ja Simpsiön radioaseman saamiseksi sekä toimi Kauhavan lentokentän laajentamiseksi myös siviililiikennettä palvelevaksi.[33]

Hän oli myös Seinäjoen keskussairaalan liittohallituksen varapuheenjohtaja.[34]

Lapuanliikkeen perustaja ja vastustaja

Kun lakonmurtaja-toiminta sai Lapualla jalansijaa 1920-luvulla erityisesti Vihtori Kosolan myötä, Tiitukin tuli vedetyksi siihen mukaan. ”Minä ryhdyin Vientirauhan asiamieheksi, kun Vihtori Kosolalla ei ollut siihen aikaa. En tästä lakkorikkurien värväämisestä pitänyt. Kyllä minä tiesin, että esimerkiksi satamatyöläisillä oli erittäin pienet palkat ja että moni työläisperhe eli köyhyydessä. – – Minä pääsinkin siitä asiamiehen hommasta aika pian pois”, hän muisteli. Tiitu jätti paikallisen rahastonhoitajan tehtävän vuonna 1923.[35]

Kun marraskuun lopulla 1929 Lapuan Työväentalolla kommunistinuorilta riisuttiin väkivalloin punaiset paidat päältä, Tiitu seurasi tappelua sivusta. Hänen aloitteestaan järjestettiin sen jälkeen Lapuan Nuorisoseuran- ja Suojeluskuntatalolla kansalaiskokous, joka lähetti valtakunnan päättäjille kommunismin vastaisia ponsia ja jolla on tärkeä merkitys lapuanliikkeen muodostumisessa. Tiitu toimi kokouksen avaajana.[36]

Tiitu ei ollut lapuanliikkeen näkyvimpiä toimijoita, mutta tuki sen kommunisminvastaista työtä. Hän asettui Ilkan päätoimittajan Artturi Leinosen kannalle puolustamaan parlamentaarista vaikuttamista suoran toiminnan sijaan. Kuultuaan suunnitelmista Työn Äänen kirjapainon särkemisestä hän kielsi ketään lähtemästä Vaasaan. Kun särkijät kuitenkin tekivät työnsä, Tiitu vetäytyi lapuanliikkeestä kokonaan. Yhdessä Jalo Lahdensuon kanssa hänestä tuli lapuanliikkeen näkyvin vastustaja Lapualla.[37]

Tiitun asettuminen avoimesti ääriryhmiä vastaan asetti hänet itsensäkin vaaraan. ”Kyllä minuakin uhkailtiin. Kosolan apurit soittelivat ja vannoivat, että minut vielä haetaan. Joskus liikkui öisin pihassa tuntemattomia miehiä, mutta sisälle he eivät yrittäneet. – – Oli ne sellaisia aikoja, että minullekin tuli tavaksi pitää mauseria taskussa, kun kylällä liikuin.”[38]

Syksyllä 1931 Tiitu oli aloitteellinen paheksuvan julkilausuman tekemisessä lapuanliikkeessä näkyvästi toiminutta Lapuan kirkkoherraa K. R. Karesta vastaan. Kareksen pitämää saarnaa pidettiin poliittisena ja hänen voimakasta hyökkäystä Ilkka-lehteä kohtaan paheksuttiin. Tiitu kokosi kuntalaiskokouksen ja johti sen valitsemaa lähetystöä, joka vei kirkkoherralle Tiitun laatiman julkilausuman.[39]

Kun puolustusministerinä toiminut Jalo Lahdensuota epäiltiin yritettävän kesällä 1932 muiluttaa, oli Tiitu majoittunut muutaman muun kanssa Honkimäkeen häntä puolustamaan. Tapahtuneessa yhteenotossa Tiitua kohden ammuttiin, mutta hän selvisi tästä nk. Honkimäen sodasta naarmuitta. Kun uutta hyökkäystä pelättiin, Tiitu kokosi Honkimäkeen noin 150 miestä ja toimi näiden johtajana. Uutta hyökkäystä ei kuitenkaan tullut.[40]

Viikon kuluttua Lapuan nuorisoseuran kentällä pidettyyn väkivallan vastaiseen kansalaiskokoukseen kerääntyi arviolta 7.000–11.000 henkilöä. Tiitu piti tilaisuudessa laillisuutta vahvasti puolustavan avauspuheen, vaikka häntä oli uhkailtu että ”elävänä sinä et siitä puheesta selviä”.[41]

Maakunnallisissa luottamustehtävissä

Jo nuorella iällä Tiitu alkoi saada myös maakunnallisia tehtäviä. Vuonna 1925 hänet valittiin Etelä-Pohjanmaan Puhelin Oy:n johtokuntaan. Hänestä tuli sen puheenjohtaja peräti neljäksi vuosikymmeneksi 1928–1968.”Se merkitsi käytännössä sitä, että jouduin usein kulkemaan puhelinlinjoilla katkenneita johtoja korjailemassa”, hän muisteli.[42]

Tiitu teki aktiivisesti töitä puhelinjärjestelmien automatisoimiseksi. Hän edusti myös pitkään Etelä-Pohjanmaata Puhelinlaitosten Liiton johtokunnassa.[43]

Vuodesta 1933 Tiitu kuului Keuruun Työlaitoksen liittohallitukseen, vuonna 1941 varapuheenjohtajana ja vuodesta 1942 puheenjohtajana.[44]

Tultaessa 1930-luvun lopulle Tiitu oli jo tunnettu mies sekä omassa maakunnassa että Maalaisliitossa. Hän oli toiminut Maalaisliiton Lapuan paikallisosastossa vuodesta 1924 ja oli sen puheenjohtaja kahteen otteeseen 1935–1937 ja 1945–1948. Kun puolue piti huhtikuussa 1938 puoluekokouksensa Lapualla, Tiitu piti kokouksen avauspuheen.[45]

Vuonna 1938 aloitti myös maalaisliittolaisen sanomalehti Ilkan hallituksessa. Siitä tuli hänelle yksi tärkeä elämäntyö, joka kesti yli neljännesvuosisadan. Viimeiset kahdeksan vuotta hän oli hallituksen puheenjohtaja ja keskellä kiistoja lehden siirtoaikeista Vaasasta Seinäjoelle. Tiitu vastusti muuttoa alun perin, mutta oli lopulta toteuttamassa muuttoa. Lehden sisällä henkilösuhteet kiristyivät niin pitkälle, että Tiitu esitti päätoimittaja Veikko Pirilän vapauttamista tehtävistään, mutta ei saanut hallituksen tukea esitykselleen. Riitoihin väsynyt Tiitu erosi itse keväällä 1963.[46]

Kansanedustajana kolmella vuosikymmenellä

Valtakunnanpolitiikassa Tiitu oli ollut lapualaisen Jalo Lahdensuon vahva tukija. Oma ura alkoi presidentin valitsijamiehenä vuonna 1931 ja sen jälkeen vielä viidesti 1937, 1940, 1943, 1950 ja 1956.[47]

Kun Lahdensuo siirtyi vuonna 1938 Vaasan läänin maaherraksi, Tiitu nostettiin hänen seuraajaehdokkaakseen. Olihan hänellä jo liki kahden vuosikymmenen kokemus kuntapolitiikasta sekä useita meriittejä maakunnallisista tehtävistä. Vuoden 1939 vaaleissa Tiitu ei kuitenkaan läpi päässyt, vaikka radiossa hänet jo ehdittiin ensimmäisen laskennan perusteella mainitakin uudeksi kansanedustajaksi.[48]

Vuoden 1945 vaaleissa Tiitu tuli valituksi. ”Minä otin ne vaalit tosissani. Kiersin ahkerasti puhumassa. Useiden kymmenien kilometrien matkoja oli harva se ilta. Ja ajelin minä eräänäkin iltana Alahärmän Kuoppalankylään saakka ja aamuyöllä takaisin. Edestakainen matka oli ainakin 70 kilometriä.”[49]

Kansanedustajana Tiitu oli ensisijaisesti agraaripoliitikko ja maanviljelijäväestön edustaja. Hän piti eduskunnan täysistunnoissa pitkiä esitelmiä maatalouspolitiikasta ja havainnollisti niitä monesti erityisesti Lapualta ottamiltaan esimerkeillä.[50]

”Kun oli tärkeitä asioita, me aina pienellä porukalla sovimme, miten menetellään. Samalla sovimme, miten asiaa on eduskuntaryhmässä käsiteltävä ja kuka tai ketkä käyttävät ryhmäkokouksessa puheenvuoron. – – Tällä tavalla asiat yleensä saatiinkin menemään läpi. Mutta eihän siellä mitään mahdottomia kannattanut yrittääkään. Kansanedustajan pitääkin jatkuvasti pohtia, mikä on mahdollista viedä ensiksikin omassa puolueessa ja toiseksi eduskunnassa läpi. Poliitikko tekee suuren virheen yrittäessään mahdottomia”, Tiitu pohti.[51]

Vuonna 1957 Tiitu valittiin Nesteen hallintoneuvostoon. Seuraavana vuonna tuli kuitenkin pettymys, kun ylihärmäläinen agrologi Matti Liinamaa vei hänen paikkansa vuoden 1958 eduskuntavaaleissa. Putoaminen ei tullut yllätyksenä, sillä Tiitua oli arvosteltu siitä, että hoiti eduskunnassa vain Lapuan asioita.[52]

Seuraavissa vaaleissakin Tiitu jäi ensimmäiselle varasijalle. Hän nousi kuitenkin vuonna 1965 eduskuntaan, kun keskipohjalainen Kauko Kleemola kuoli maaliskuussa 1965. Saman vuoden vaaleissa hän peittosi Liinamaan ja aloitti viimeisen edustajankautensa. Hän oli jo 70-vuotias ja sai toveripiirissä eduskunnan vanhan isännän leikillisen nimen. Vuoden 1970 vaaleissa hän ei enää asettunut ehdolle.[53]

Presidentti Kekkosen luottomies

Eduskunnassa Tiitu solmi läheiset suhteet Urho Kekkoseen ja hänestä tuli tämän vahva tukija. Maaliskuussa 1950 Kekkonen nosti Tiitun ensimmäiseen hallitukseensa puolustusministeriksi. Maalaisliitossa korostettiin ministerivalintojen alueellista tasapainoa, ja vaikka Tiitu äänesti YYA-sopimusta vastaan, muut Pohjanmaan miehet eivät Kekkos-vastaisina tulleet kysymykseen.[54]

Puolustusministeri joutui heti ryöpytykseen neuvostoliittolaisissa lehdissä. Hänen taustansa vuoden 1918 sodan veteraanina, lapuanliikkeen perustamisessa mukana oleminen ja YYA-sopimusta vastaan äänestäminen herättivät niin suuria epäilyksiä, että Tiitu pohti jo eriamista. Asia ratkesi lopulta, kun Tiitu allekirjoitti Rauhanpuolustajien kyyhkysadressin. Sittemmin Tiitu arvioi uudelleen myös kantaansa YYA-sopimukseen: ”Myöhemmin olen joutunut toteamaan, että sopimuksesta on ollut Suomelle pelkkää hyötyä.” Tiitun ministerinpesti tammikuuhun 1951.[55]

Kun Maalaisliitto lähti vuoden 1956 presidentinvaaleihin hajanaisena, Tiitun tuella oli Kekkoselle suuri merkitys. Hän käänsi monen eteläpohjalaisen mielipiteen Kekkosen taakse. Tiitusta tuli näin Kekkosen luottomies, jonka luona presidentti useaan otteeseen vieraili.

Toisen kerran Tiitu oli valtioneuvostossa toisena kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä parin kuukauden ajan kesällä 1957, kun RKP veti ministerinsä pois Sukselaisen ensimmäisestä hallituksesta.[56]

Mutta ei Tiitukaan poikkeuksetta ollut Kekkosen linjoilla. Oikeusministeri Kekkosen pitäessä asekätkentäjuttua ajan olosuhteissa poikkeuksellisen vaarallisena, jääräpäinen Tiitu äänesti hallituksen esitystä vastaan ja puolusti asekätkijöitä.  Hän myös edisti asekätkennästä epäiltynä olleiden lapualaisten vapauttamista neuvottelemalla asiasta kommunistisen sisäministeri Yrjö Leinon kanssa.[57]

Puolueen sisällä Tiitu lukeutui maatalousoppositioon, joka ei tahtonut hyväksyä yhteishallitusta varten sosialidemokraattien kanssa neuvoteltuja kompromisseja. Tässäkin hän ajautui eri linjoille Kekkosen kanssa.[58]

Kekkosen lisäksi Tiitun toinen vahva liittolainen Maalaisliitossa oli Johannes Virolainen. Tiitu tuki häntä jo vuoden 1952 puoluesihteeriäänestyksessä. Luottamussuhde jatkui vuosikymmeniä, sillä vielä vanhoilla päivillään hän tuki Virolaista vahvasti presidentiksi Kekkosen jälkeen.[59]

Tiitu tuo hiippakunnan Lapualle

Seurakunnan toimintaan osallistuminen oli Tiitulle luontevaa. Uskonnollisuus ei ollut leimallinen piirre hänen luonteessaan, mutta se oli osa sitä. Jo lapsuudenkotoa käytiin kirkossa ahkerasti ja pidättäydyttiin visusti pyhätyöstä ja kiroilemisesta. Vanhoilla päivillään Tiitu tapasi itsekin käydä joka sunnuntai kirkossa.[60]

Tiitu oli Lapuan kirkkovaltuuston jäsen vuosikymmenien ajan vuoteen 1970 saakka. Lisäksi hän kuului 1950-luvun alussa seurakuntatalon rakentamistoimikuntaan.[61] Hän oli myös aloitteellinen puuhatessa Väinö Malmivaaraa 1943, Jussi Sinnemäkeä 1944 ja Olavi Laitista 1961 Lapuan kirkkoherraksi.[62]

Kun Etelä-Pohjanmaalle perustettu hiippakunta päätettiin sijoittaa Lapualle, Tiitu oli asiassa keskeisenä taustavaikuttajana. Hän käytti suhteitaan niin, että opetusministeri Johannes Virolainen ja presidentti Kekkonen saatiin Lapuan kannalle.[63]

”Kyllä kai sen jo nyt voi tunnustaa, että minun ja Kustaa Tiitun ystävyys merkitsi siinä melkoisesti. Minä puhuin presidentille asiasta ja esitin, että vietäisiin yhden hiippakunnan keskus kunnolliseen hengellisen elämän keskuspaikkaan, Lapualle. Presidentti Kekkonen yhtyi heti tähän ajatukseen”, Virolainen muisteli.[64]

Tasavallan talonpoika

Kustaa Tiitua luonnehtii erittäin hyvin Lasse Kankaan kuvaus: tasavallan talonpoika. Tiitu oli paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja hänellä oli vilpitön auttamisenhalu lähimmäistä kohtaan. Hän oli monella tavalla kansan mies, joka kohtasi ihmisen tämän omalta tasolta.[65]

”Tiitua kunnioitettiin pohjalaisena talonpoikana. Hän ei myöskään ollut mikään korskea rusthollari-tyyppi, vaan hän oli vaatimaton kansan mies”, Johannes Virolainen muisteli.[66]

Talonpoikaisuus näkyi hänestä myös päällepäin: E. A. Turjan ja Jalo Lahdensuon herraskaisuutta hänessä ei ollut. ”Villapaita päällä ja paremmanpuoleiset saappaat jalassa hän tavallisesti esiintyi valtuuston kokouksissa”, Oiva Jäätteenmäki kuvasi.[67]

Ennen muuta Tiitua on pidetty aitona ja teeskentelemättömänä. ”Se ei ole ominaisuus, jota korostettaisiin ja vielä vaikeampi on kuvitella, että sillä ’levenneltäisiin’. Se on hänelle vain ainut mahdollinen tapa elää ja olla sovinnossa itsensä kanssa”, Lasse Kangas kuvasi elämäkerrassaan.[68]

”Hänellähän on vähän heikko ääni, joten hän ei ole mikään puhuja, mutta hänen esiintymisensä tuntui aina hyvin inhimilliseltä ja ehkä hän sillä myös voitti ihmisiä puolelleen. Hän ei koskaan ollut mikään öykkäri eikä päällepäsmäri”, Johannes Virolainen muisteli.[69]

Tiitu oli erittäin toimintatarmoinen mies, joka ehti olla monessa mukana. Kiireimpinä vuosina hän kulki niin monessa paikassa, että puhelinkeskus saattoi kertoa puhelujen tilaajille saman tien melko tarkasti, mistä Tiitu äsken lähti ja minne hän oli menossa.[70]

Toimintatavoiltaan Tiitu oli suoraviivainen. Kun hän näki jonkin asian oikeaksi ja tarpeelliseksi, hän ajoi sitä tiukan suoraviivaisesti, jopa jääräpäisesti. Se aiheutti myös arvostelua.[71]

Esimerkiksi Lapuan Osuusmeijerin puheenjohtajana Osuuskunta Maitojalosteeseen liittymistä vastustanut Tiitu venytti meijerin hallituksen kokousta vuonna 1962 niin pitkälle, että liittymistä kannattaneiden kauhajärveläisten piti jo lähteä viimeisellä linja-autovuorolla kotimatkalle.[72]

”Kyllä henkilökohtaisilla tuttavuuksilla virkamiesten kanssa on paljon merkitystä näitä kuntienkin asioita hoidettaessa. Minä olin henkilökohtaisesti tuttu hyvin monien virkamiesten kanssa. Ja turha on kieltää, etteikö siitä olisi ollut usein apua”, Tiitu pohti vanhoilla päivillään.[73]

Paimenpoikavuosinaan Tiitu kokeili piipun polttamista, mutta Kustaa-isä heitti poikien piiput takkaan ja saarnasi sen verran tehokkaasti, että tupakanpoltto jäi siihen.[74]

Alkoholinkäyttöön Tiitu sai mallia Maanviljelyslyseon eteläsuomalaisilta kartanonpojilta, mutta 1920-luvulla Tiitusta tuli nuorisoseuraihanteiden mukaisesti raittiusmies. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi jälleen miehenä, joka kesti paljon viskiä. 1960-luvun alussa tuli tuomio rattijuoppoudestakin, kun Tiitu oli istunut iltaa lapualaisessa ravintolassa, mutta päätti silti ajaa Volkkarillaan kotiin ja auto suistui patruunatehtaan aitaan.[75]

Kunnioitetun kunnallisneuvoksen pitkä elämä

Kustaa Tiitu oli Lapualla ja Etelä-Pohjanmaalla poikkeuksellisen arvostettu persoona. Lapuan Sanomat kuvasi hänet yhdeksi Etelä-Pohjanmaan historian keskeisimmistä vaikuttajista.[76]

Tiitulle myönnettiin kunnallisneuvoksen arvonimi vuonna 1953.[77] Vielä eläessään hän sai oman nimikkokadun Liuhtariin 1980-luvulla.[78] Vuonna 1986 kuvanveistäjä Timo Suvanto teki Tiitun kuvalla varustetun mitalin.[79]

Vanhoilla päivilläänkin Tiitu jaksoi osallistua keskusteluun lehtien palstoilla. Kantansa hän ilmaisi yhtä itsevarmasti kuin miehuutensa päivinä.[80] Vielä yli 90-vuotiaana hän puolusti voimakkaasti kirkkopihan tykkien säilyttämistä paikoillaan ja kirjoitti muistelmiaan vapaussodasta.[81]

Kustaa Tiitu kuoli Lapuan terveyskeskuksessa heinäkuussa 1990. Hän oli kuollessaan 94-vuotias.[82]

Julkaisuhistoria:

7.7.2013   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Viittaukset

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Työväkeä Lapuan Nahka- ja lapikastehtaassa

Logot