HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

24.7.2013

Lauri Koskela (1907–1944)

Työmies, painin olympiavoittaja
Syntynyt  
16.5.1907 Lapua
Kuollut  
3.8.1944 Vuosalmi
Kuolinsyy  
Kaatui

Lauri Koskela (1907–1944) oli lapualainen työmies ja mestaripainija. Hän voitti urallaan kreikkalais-roomalaisen painin olympiakultaa Berliinistä 1936, olympiapronssia, 3 Euroopan mestaruutta ja 9 Suomen mestaruutta. Hän kaatui jatkosodan puolustustaisteluissa Vuosalmessa 37-vuotiaana.

”Surkea otus” vaatimattomista oloista

Lauri Koskela syntyi vaatimattomiin oloihin Lapuan Huhtalankylässä, Huhdankosken rannalla nykyisestä Latosaaren tanssikeskuksesta alajuoksulle päin. Isä oli mylläri ja pienviljelijä, mutta kun vanhempien yhteiselämä loppui lyhyeen, jäi nuoren Laurin kasvatus äidin harteille. Hän hankki perheelle niukan elannon siivous- ja pyykkäystyöllä.[1]

Köyhän yksinhuoltajan poika joutui kiusatuksi, eikä asiaa auttanut yhtään että hän oli varreltansa kovin hintelä.[2]

”Kersana olin niin surkea otus, etten pysynyt omilla jaloillani edes pystyssä. Ollessani maataloissa päivämiehenä, ärräpäät nousivat kielenkantimiin erityisesti talvisin, sillä metsänajossa olin aina turvallani lumihangessa joka suitsenperiin tai mitättömän pieniin riskuihin takertuneena. Tämä kävi ajan mittaan hermoilleni ja niin päätin, että jotain on ruvettava harrastamaan pystyssä pysymisen parantamiseksi”, Koskela itse muisteli Ilkka-lehdelle 1940-luvun alussa.[3]

Kouluvuosina Koskela vahvisti itseään ainakin kuulantyönnöllä, kiekonheitolla ja jalkapallolla, mutta pian paini meni kaiken edelle. ”Painia harrastettiin isien aikaan TUL:n silloisen seuran Ponnistuksen toimesta ja niin askeleeni ohjautuivat seuran painimatolle. Innostuin heti ja kerta toisensa jälkeen tieni kulki salille toisten kloppien kanssa. Pienikokoisuuteni ja yleinen heiveröisyyteni ei herättänyt kenenkään huomiota siinä mielessä, että olisin saanut edes jonkinlaista opastusta painin ihmeellisiin nikseihin ja salaisuuksiin.”[4]

Painista tuli nuorukaiselle niin tärkeä, että kirjakaupan hyllyllä nähdystä painioppaasta tuli ylitsevuotavan halun kohde. Rahaa ostamiseen ei ollut eikä hän ujoudelta rohjennut mistään pyytääkään. Ties kuinka monennen kerran vaellettuaan kirjan luo nuori Koskela sujautti sen vapisevin käsin poveensa. Painista oli tullut tärkeämpää kuin mistään.[5]

Kommunistin vaikeat vuodet

Koulun jälkeen Koskela pääsi varastomieheksi Lapuan Patruunatehtaalle. Hän liittyi myös Suomen Kommunistiseen Puolueeseen ja ammattiyhdistykseen.[6]

Ensimmäiset painikisat olivat kommunistijohtoiseksi muuttuneen Lapuan Ponnistuksen jäsentenväliset 1920-luvun puolivälissä. Niissä Koskela voitti kaikki toistakymmentä osanottajaa ja toi kotiin ensimmäisen palkintonsa: taskupeilin.[7]

Koskela kilpaili 1920-luvun lopulla melko vähän. Hän ei osallistunut kertaakaan TUL:n mestaruuskilpailuihin, mutta Lauri Järvinen on arvioinut hänen olleen vuonna 1929 vähintään liittonsa toiseksi paras painija 62 kilon sarjassa eli höyhensarjassa.[8]

Marraskuun alussa 1929 Koskela osallistui Helsingin Jyryn kisoihin voittoisasti. Jyry oli erotettu kommunistisena TUL:sta, joten Koskelan ja toisen lapualaisen Elias Tervasmäen osallistuminen Jyryn kisoihin oli selkeä kannanotto kommunistisen urheiluliiton TYK:n puolesta. Sen vuoksi TUL määräsi Ponnistuksen erottamaan Koskelan ja Tervasmäen, mutta kun se kieltäytyi, liitto erotti Ponnistuksen, joka puolestaan siirtyi yhä lähemmäs kommunisteja.[9]

Politiikka tuli Koskelaa vastaan myös painimattojen ulkopuolella. Loppuvuonna 1929 leimahtanut lapuanliike laski Koskelan yhdeksi paikkakunnan johtavista kommunisteista. Hänet kyydittiin kesällä 1930 Kuolemankorpeen Alajärvelle, mutta sen suurempaa väkivaltaa hänelle ei lopulta tehty.[10]

”Olin saanu vihiä, jotta mua tullahan hakemahan. Varasin kirvehen loukkohon. Kun ne sitte tuli, siappasin sen käteheni ja aattelin , että kattotahan kuinka käy. Miina-äitee kuitenkin otti käsivarresta kii ja pyyti, etten tekis mitää. Jos ei äitee olis siinä ollu, niin ei tiärä mitä olis tapahtunu”, Koskela kertoi myöhemmin tuttavilleen.[11]

Virkiän ja valkoisen Suomen painija

Lapuanliikkeen kasvattaessa voimaansa Koskelalla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin lopettaa kilpaileminen tai siirtyä Lapuan Virkiään. Hän valitsi jälkimmäisen syyskesällä 1930, sillä hän oli ilmeisen tietoinen mahdollisuuksistaan nousta huippupainijaksi. Vuoden 1930 lopulla Koskela anoi poliittisen vainon pelossa Lapuan suojeluskunnan jäsenyyttä, mutta jäsenyys hyväksyttiin vasta seuraavana vuonna. Innokasta suojeluskuntalaista hänestä ei koskaan tullut.[12]

Virkiän jäsenenä Koskela saattoi kilpailla Suomen ja Euroopan mestaruuksista sekä pyrkiä olympiajoukkueeseen. Ura valkoisen Suomen urheilijana eteni nopeasti. Jo syksyllä 1930 hän osallistui maajoukkuekarsintoihin Riihimäelle, jossa yleisö keräsi kaikki vastustajansa selättäneelle sankarille rahaa kunniapalkintoa varten. Tukholman maaottelussa Koskela kukisti molemmat ruotsalaisvastustajansa.[13]

Vuoden 1930 jälkipuolisko oli Koskelan urheilijanuralle käänteentekevä. Vain puoli vuotta aiemmin kyyditetty kommunistipainija pääsi nyt porvarillisten urheilujärjestöjen kisoihin, kohosi Suomen painihuipulle ja nousi vieläpä valkoisen Suomen painisankariksi.[14]

Uusi painiura merkitsi myös mahdollisuutta parempaan elämään. ”Palatessani voitokkailta ulkomaan matkoiltani, kuten Pariisin hienoista hotelleista, joissa miestä makootettihin kuin ruhtinasta untuvaisissa höyhensängyissä – nenää ei näkynyt vaikka selällään makasi –, mieli karkasi joskus apeaksi, kun steppasin rankassa syyssateessa rautatiesillan paikkeilta kohti maakuoppaa. Kotini seinät oli sisäpuolelta tapiseerattu niin vahvasti vanhoilla sanomalehdillä, ettei puukon terä ulottunut seinähirteen”, hän kuvasi lehtihaastattelussa.[15]

Ensimmäisen suomenmestaruutensa Koskela voitti maaliskuussa 1932 höyhensarjassa. Hänet valittiin saman syksyn olympialaisiin Los Angelesiin. Ensimmäisen ottelun selkätappio 48 sekunnissa oli karvas oppiraha, mutta lopputuloksena oli pronssia. Se oli Virkiän ensimmäinen olympiamitali.[16]

Olympiavoittaja Liljamon tallista

Koskela oli 1930-luvun puoliväliin tultaessa jo maineikas painija. Vuosikymmenen jälkipuoliskosta tuli hänen uransa huippukohta.

Koskela oli 1930-luvun jälkipuoliskolla 66 kilon sarjassa huippupainija, joka kohtasi arvokisoissa koko maailman eliitin. Suomalaisista hänen saavutuksiinsa ylsi mitalisaldolla mitattuna ainoastaan Kustaa Pihlajamäki.[17]

Vuoden 1936 Berliinin olympialaisissa Koskela oli hienoinen ennakkosuosikki. Hän voitti olympiakultaa kolmen 2–1 voiton kautta. Tuomareiden äänestysratkaisuun päättyi myös viimeinen ottelu Viron Valdemar Väliä vastaan. Se herätti ristiriitaisia tunteita, sillä moni piti Väliä ottelussa parempana. Kulta kuitenkin matkasi Lapualle, samoin kuin palkintotammi, joka on vuodesta 1939 lähtien kasvanut Lapuan kunnantalon puistossa.[18]

1930-luvun jälkipuoliskosta tuli Koskelan uran huippukohta. Olympiavoiton ja -pronssin lisäksi Koskela saavutti urallaan kaikkiaan 3 EM-kultaa ja 1 EM-pronssi, 7 SM-kultaa ja 3 hopeaa.[19]

Koskelan otteluista kotimaiseksi klassikoksi nousivat erityisesti kohtaamiset Aarne Reinin kanssa. Ulkomaisista vastustajista jälkimaailma on muistanut erityisesti saksalaisen Heinrich Nettesheimin. Heidän kohtaamistaan Tallinnan EM-kilpailussa huhtikuussa 1938 ovat monet pitäneet siihenastisten arvokisojen finaalien finaalina. Kolmannen EM-mestaruutensa voittanut Koskela joutui ottelun jälkeen tulemaan vielä erikseen kumartamaan matolle.[20]

Yksi menestystä tukeva seikka oli sopiva työpaikka. Koskela siirtyi 1930-luvun alussa töihin Lapuan Sähkön sahalle. Sieltä sai kohtuullista palkkaa ja palkatonta vapaata kisamatkoille. Huomattava etu kilpailu-uralle tuli vuosikymmenen puolivälin jälkeen, kun itsekin paininut ja mm. painimattoja valmistanut liikemies Yrjö Liljamo palkkasi Koskelan palvelukseensa. Liljamo näki Koskelan potentiaalin ja lähti avoimesti tukemaan tätä. Myös kisamatkojen ajalta Koskela sai täyden palkan.

Koskelaa houkuteltiin varsinkin olympiavoittonsa jälkeen muuallekin. Esimerkiksi radioselostaja Martti Jukola pyysi häntä Ensoon, mutta Liljamo piti huolen että hän pysyi Lapualla.[21]

Painipiireissä Koskelaa pidettiin taitavana pysty- ja sidontapainijana. Erityisesti hän oli taktikko, joka tasapainoonsa ja tilannevarmuuteensa luottaen paini ”upporikasta”, kuten hän elämäkerturinsa kuvasi.[22]

”Koskela oli miellyttävimpiä ilmestyksiä, mitä painimatoillamme on liikkunut. Hänen työskentelynsä oli ulkonaisesti rauhallista, mutta silmä oli tarkkana, ja kun sopiva hetki oli käsissä, ratkaiseva liike tuli kuin kirkkaalta taivaalta. Lisäksi hän oli vartaloltaan harvinaisen sopusuhtainen; piirteet olivat klassillisen puhtaat, tukka kihara ja ihonväri terveen ruskea. Kaikkialla hän herätti ihastusta ja kunnioitusta työskentelyllään. Teknillisestikin hän oli korkeata luokkaa, omaten kaikki painissa tarvittavat avut, joita olisi voinut toiselle opettaa paremmin kuin ehkä kukaan muu nykyisistä painijoistamme”, Suomen Urheilulehti kirjoitti Koskelan kuoleman jälkeen.[23]

Ujo hurmuri

Lauri Koskela oli luonteeltaan hiljaisen rauhallinen, ujo ja vaatimaton. ”Hän oli juro, jolla tuskin tosiystäviä, mutta luotettava toveri”, eräs urheilijatoveri luonnehti häntä. Painimatolla vaatimattomuus katosi kokonaan ja tilalle tuli joidenkin mielestä liiallinenkin ylimielisyys.[24]

Jo ensimmäisistä suuremmista kisoistaan lähtien Koskelan ulkonäkö herätti huomiota katsomon naisissa. Kotiinkin saapui tukuittain ihastuneiden kirjeitä, joissa ylistettiin ”Pohjolan Adonista” ja koko maailman ”kauneinta miestä”. ”Sinun täytyy voittaa, sillä Sinä olet miehisen kunnon ja voiman ihanne, sankari”, eräässä kortissa kirjoitettiin.[25]

Mutta Koskela ei ollut mikään naistenmies, päinvastoin. ”Taisi olla niin, että Lea se Lassen vihille vei, kun tämä oli painiesityksistään poiketen vähän arka ja hiljainen joissakin siviilielämän ratkaisuissaan”, muisteli Mauno Liljamo.[26]

Jurouden vastapainona Koskelasta löytyi aina välillä hänelle tyypillisenlaista huumoriakin. Niinpä kun Koskela varsinkin painijauransa alkuaikoina teki lähinnä työpäivänsä pituuden vuoksi jalkalenkkinsä iltapimeällä, hän kommentoi siitä kysyjälle: ”Ämmät vahtaa valoosalla klasista ja luuloo, jotta hullu siälä kulukoo.” Eräs sotakaveri kertoi, että kerran tykistökeskityksen lomassa Koskela nosti päänsä ylös suojapoterosta ja huikkasi: ”Ei missään muualla maailmassa ole näin hauskaa!”[27]

Koskelan elämäntavoissa ei juuri ollut huomauttamisen varaa. Alkoholin suhteen hän oli lähes absolutisti, mutta tupakasta hän ei päässyt koskaan eroon. ”Yleiskunnon mittarit ovat jo kasvaneet yli metrin mittaisiksi – nimittäin kessut – ja sehän on se, joka pitää mielen hyvänä jos mikään”, hän kirjoitti vuonna 1943.[28]

Korpraalin sankarikuolema

Talvisota vei Koskelankin rintamalle. Jatkosotaankin hänet kutsuttiin, mutta vapautettiin ikänsä perusteella lokakuussa 1941. Koskela kilpaili yhä, mutta loukkasi selkänsä harjoituksissa vuodenvaihteessa 1942–1943 niin, että joutui viikoiksi sairaalahoitoon. Hän kuitenkin toipui jo kevääksi ja kilpaili vielä maaliskuulle 1944 asti.[29]

”En ole vielä ajatellut lopettaa tätä jaloa painirähinää, aina siihen mieli palaa. Ja nythän olen jo siinä iässä, että saan kilpailla vain omaksi hyvikseni. Sehän tahtoo olla sellaista voimalla murjomista, mutta sillehän ei mitään mahda. Niskanikamavenähdys on kuitenkin sellainen juttu, että se saattaa pahentua joskus hyvinkin pienestä nykäyksestä ja jotkut ovat sitä mieltä, että lopeta pois, kun olet vielä hengissä”, hän kirjoitti 37-vuotiaana syyskesällä 1943 Painiliiton sihteerille Einari Mannerlalle. Koskelasta kaavailtiin myös Painiliiton seuraavaa päävalmentajaa.[30]

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana kesällä 1944 Koskela kutsuttiin uudelleen rintamalle Äyräpäähän. Hän haavoittui lievästi kesäkuun lopulla, mutta palasi pian riviin sidottuna. Ollessaan Vuosalmella vartiossa hän luki kotoa tullutta kirjettä. Kun tuulenpuuska repäisi sen kädestä hän ojentautui kurottamaan sitä taisteluhaudan reunan yli. Venäläisen tarkka-ampujan luoti osui häntä vasemman korvan taakse ja tuli ulos oikean lavan alta. Kuolema kohtasi korpraali Koskelan silmänräpäyksessä.[31]

”Lauri Koskelan viimeistä tuloa Lapualle hämmensi hetkeksi yllättävä tilanne: samassa junavaunussa saapui kaksi arkku, joiden vainajaksi oli merkitty Lauri Koskela ja molemmille sama syntymäaika. Oli pakko avata arkut, jolloin heti selvisi kumpi oli Lapuan Koskela. Vaikka kaatumisesta oli jo viikon verran, näytti siltä, kuin hän vain nukkuisi rauhallisesti. Toinen Koskela oli Nurmosta, jonne hänen arkkunsa sitten siirrettiin. Meidän Koskelamme hautajaiset olivat raskain kokemus, joka minun osakseni sota-aikana koitui”, muisteli Mauno Liljamo.[32]

Koskelan muisto on elänyt Lapualla vahvana. Hänen palkintokokoelmansa on yleisölle esillä Lapuan urheilutalossa. Vuonna 1989 lapualainen kuvanveistäjä Timo Suvanto teki vuonna 1989 Koskelan kuvalla varustetun mitalin.[33]

Julkaisuhistoria:

6.7.2013   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Logot