HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

1.12.2014

Wilhelmi Malmivaara (1854–1922)

Wilhelmi Malmivaara, vuoteen 1906 Malmberg

Lapuan kirkkoherra, herännäisjohtaja, kansanedustaja
Syntynyt  
13.2.1854 Lapua
Kuollut  
12.1.1922 Lapua
Kuolinsyy  
Syöpä
Vanhemmat  
Nils Gustav Malmberg (1807–1858)
Puoliso(t)  
Vihitty 18.8.1902 Lapua
Hilma Malmivaara, o.s. Hautala (1883–1941)
Vävy  
Jaakko Lammi (1889–1971)

Aiheeseen liittyvät otsikot

Kuva: Wilhelmi ja Hilma Malmivaara

Wilhelmi Malmivaara, vuoteen 1906 Malmberg (1854–1922) oli lapualainen herännäisjohtaja ja kirjailija. Hän oli Lapuan kirkkoherra 1900–1922, pitkäaikainen valtiopäivämies ja kirkolliskokousedustaja. Hän oli herännäisyyden kokoaja ja johtomies, joka nosti sen kirkollisesti hyväksytyksi ja liitti sen osaksi kansallista projektia.

Äidin kyyneleet johtavat pappisuralle

Wilhelm Malmbergin synnyinkoti Alanurmon Tynjälässä oli koko maan merkittävin herännäistalo. Isä, Lapuan pitäjänapulainen Nils Gustav Malmberg oli herännäisyyden huomattavin johtomies, jonka ympärillä toimi Wilhelmin lapsuudessa laaja herätysliike.[1]

Isä kuoli Wilhelmin ollessa vain neljävuotias. Ainoa mieleen jäänyt omakohtainen muisto isästä oli tämän kuolinhetki syyskuisena aamuyönä 1858. Sitä enemmän poika sai kuulla muisteluksia ja tarinoita isästään. Niissä vuorottelivat monien vilpitön rakkaus ja ihailu, toisaalta taas riitaisesti Malmbergista eronneiden toistupalaisten raskaat syytökset ja suoranainen halveksunta.[2]

Nuoren Wilhelmin kasvatuksesta vastasivat kaikkensa poikansa eteen uhrannut ja tämän suuresti kunnioittama äiti Helena Malmberg ja lapsen holhoojaksi määrätty kauhavalainen herännyt talollinen Sven Toppari eli Heikkilän Vennu. Äiti päätti kouluttaa pojastaan papin ja Wilhelmi ymmärsi itsekin jo nuorena, että moni toivoi hänestä paitsi isänsä seuraajaa, myös tämän maineen puhdistajaa.[3]

Ruotsinkielen oppimista varten Malmivaaralle otettiin umpiruotsalainen leikkitoveri ja laitettiin sitten 8-vuotiaana Orisbergin ruotsinkieliseen kansakouluun. Kun sen opettaja Birger Wegelius siirtyi vuonna 1862 Ylihärmän kappalaiseksi, Malmivaara seurasi perässä ja sai opetusta samalla kun Wegelius valmisti omia poikiaan koulua varten.[4]

Vuonna 1864 Malmivaara muutti äitinsä kanssa Vaasaan, ja aloitti opiskelut Vaasan ylä-alkeiskoulussa, sittemmin ruotsalaisessa lyseossa. Ylioppilaaksi hän kirjoitti vasta kymmenen vuoden kuluttua vuonna 1874. Koulutuksen mahdollisti vain herännäisystävien laaja henkinen ja taloudellinen tuki. Kuvaava oli hänestä käytetty nimitys: jokahitten poika.[5]

Malmivaaran puhujanlahjat tulivat esiin jo kouluvuosina. Hän myös perusti toveriensa kanssa myös laulukuoron. Vuonna 1872 toverikunta valitsi hänet puheenjohtajakseen. Hän käytöksensä oli vakavaluonteista ja mielensä ailahtelevan tunteellista, mutta siihen sopi myös nuoruuden itsetuntoista uhmaa, kun hän sai luokkansa pojat viittaamislakkoon uutta viittauskäytäntöä vastustaakseen.[6]

Pappisuralle Malmivaaran johtivat lopulta kirjaimellisesti äidin kyyneleet. Papinvirka ei aluksi tuntunut houkuttelevalta, mutta kun hän lähtiessään pääkaupunkiin suorittamaan ylioppilastutkintoaan kääntyi vielä katsomaan taakseen, hän näki äitinsä kadulla pyyhkimässä kyyneleitä. ”Silloin lensi läpi sieluni ajatus: tuo nainen on ansainnut saada pyhimmän toiveensa täytetyksi – ja kysymys elämän uran valitsemisesta itselleni oli samalla ratkaistu”, Malmivaara kirjoitti myöhemmin.[7]

Ennen Helsingin yliopistoon kirjoittautumistaan Malmivaara oli varojen puutteen vuoksi saarna-apulaisena Kauhavalla. Tänä aikana hän myös avioitui vaasalaisen merikapteenin tyttären Karin Rajanderin kanssa. Syksyllä 1875 alkaneet yliopisto-opinnot jäivät pinnallisiksi, kuten Malmivaaran ikäpolvella yleensäkin, ja hänet vihittiin papiksi jo elokuussa 1876.[8]

Tulikaste Pohjois-Savossa

Malmivaaran ensimmäinen virkamääräys oli kappalaisen apulaiseksi Nilsiään, vastoin hänen omaa toivettaan. Sieltä hän siirtyi 1879 pitäjänapulaiseksi Kiuruvedelle. Molemmat paikat olivat Pohjois-Savon vanhoilla herännäisseuduilla, jossa Paavo Ruotsalaisen vaikutusta oli vielä näkyvissä.[9]

Malmivaara ei kuitenkaan varsinaisesti kuulunut heränneisiin, vaikka kulkikin seuroissa kuuntelemassa. Hän tuli tunnetuksi lahjakkaana, mutta ankarana pappina, joka haastettiin käräjille lyötyään kinkereillä erästä miestä korville. Rippikoulussa hän lähti joskus kesken opetuksen ulos kävelemään hillitäkseen luontoaan.[10]

Keväällä 1881 Malmivaara koki Kiuruvedellä rippikoulua pitäessään voimakkaan herätyksen, jota hän itse sittemmin nimitti tulikasteeksi. Istuttuaan rippikoulutuvasta tultuaan rappusilla ajatuksiinsa vaipuneena hän kuuli tuvasta itkua ja huomasi hätääntyneen nuorisojoukon tulevan hänen luokseen. ”Nyt ne tulevat kysymään neuvoa parannuksen tekoon, enkä minä tiedä itsekään koko asiasta – tuli mieleeni; lähdin kiireesti kamariini ja ehdin saada oven lukituksi jälkeeni. Toiset itkivät oven takana, minä Herran jalkoihin polvistuneena huoneessa, ja minun on aina täytynyt pitää tätä hetkeä sinä, jolloin Herran armo särki sydämeni pohjan.”[11]

Kiuruvedellä virisi nyt vahva seuraliike ja alkoi tulla herätyksiä. Malmivaara alkoi pitää tulisia herätyssaarnoja ja seurapuheita, jotka vetivät paljon väkeä. Menipä hän joskus rohkeasti tanssitupaankin ja aloitti voimakkaan virren ja muutti ilonpidon seuroiksi. Moni vanha herännyt katseli herätyksiä aluksi epäluuloisesti, mutta tulkitsivat ne sitten vanhan herännäisyyden jatkoksi.[12]

Myös heränneiden väliset yhteydet alkoivat elpyä Pohjois-Savon lisäksi myös Etelä-Pohjanmaalle sekä Keski-Pohjanmaalle, jossa johtomies Taneli Rauhala oli ollut yhteyksissä Malmivaaraan jo tämän kouluvuosista lähtien.[13]

Nils Gustav Malmbergin kuoleman jälkeen herännäisyys oli ollut maallikkojen johdossa. Myöhemmin alettiin puhua ”ukkojen ajasta”. Kun maallikkojohtajat Arvi Logren Etelä-Pohjanmaalla ja Taneli Rauhala Keski-Pohjanmaalla kuolivat molemmat vuonna 1883, Malmivaarasta tuli vähitellen heränneiden johtaja. Keskeisiksi työtovereiksi tuli Juho Malkamäki Ylistarosta ja sittemmin Oulun lyseon rehtori Mauno Rosendal.[14]

Vastuksien kautta Lapuan kirkkoherraksi

Malmivaara ei ollut mikään talonisäntä, vaan Kiuruveden pappila oli huonolla hoidolla ja velkaantui. Siksi hän haki uutta, paremmin palkattua virkaa. Kärsämäen kirkkoherraksi 1887 hän ei päässyt, mutta tuli valituksi Pohjois-Pohjanmaalle Paavolan kirkkoherraksi. Myös siellä alettiin pitää körttiseuroja ja esiintyi herätyksiä.[15]

Paavola oli melko pieni seurakunta, joten Malmivaara mieli eteenpäin. Ylivieskassa heränneet yrittivät 1892 häntä kirkkoherranvaalin ylimääräiselle neljännelle sijalle, mutta ääniä ei tullut tarpeeksi. Karttulan kirkkoherraksi 1897 häntä halusivat seurakuntalaiset, mutta kun Karttula oli ns. keisarillisia pitäjiä, joiden kirkkoherran nimitti senaatti, se kallistui toisen hakijan kannalle.[16]

Kun Lapuan kirkkoherra A. O. Törnudd kesällä 1898 kuoli, heränneiden keskuudessa heräsi toivo Malmivaarasta uutena kirkkoherrana. Sama toive oli hänellä itselläänkin. Paikkaa haki kuitenkin kolme virkaiältään vanhempaa, joten mahdollisuuksia ei näyttänyt olevan. Kolmas vaalisija aukeni sittenkin, kun eräät heränneet ylipuhuivat Kruunupyyn kirkkoherra Joel Wegeliuksen peruuttamaan hakemuksensa.[17]

Malmivaaran vaalisaarnapäivänä naapuripitäjien heränneet päättivät jäädä kotiin, etteivät he ärsyttäisi lapualaisia. Muistissa oli, että Frans Oskar Durchmannilta oli jäänyt Lapuan pastoraatti saamatta, kun kyröläiset heränneet olivat täyttäneet kirkon. Erinomaisena saarnamiehenä Malmivaara saikin sitten äänten enemmistön, mutta vaalista valitettiin senaattiin asti. Senaatti hylkäsi valituksen.[18]

Yksi huomattavimmista Malmivaaran vastustajista oli kunnallisneuvos F. W. Lagerstedt, joka ilmoittikin kantansa nimityksen vahvistettua suoraan uudelle kirkkoherralle ja lisäsi: ”Emmeköhän me molemmat tänne Lapualle mahdu” ja löi kättä. ”Olisinpa mennyt kai pilalle, jos vastuksitta olisin päässyt Lapualle”, Malmivaara muisteli myöhemmin.[19]

Onnea ja surua Virranniemen pappilassa

Lapuan uusi kirkkoherra halusi kiinnittää huomiota erityisesti sunnuntaikouluihin ja muuhun lasten parissa tehtävään työhön. Kirkossa alkoi käydä jopa enemmän väkeä kuin hänen isänsä aikana.[20]

Malmivaaran vaikutuksesta seurat vakiintuivat Lapualla olennaiseksi seurakunnalliseksi työmuodoksi. Myös hänen rippikoulu-, kinkeri- ja pyhäkoulutuntinsa muodostuivat monesti hartaustilaisuuksiksi.[21]

Virranniemen pappilan elämää leimasivat lukuisat vieraat ja seurat. Pappilan pihatuvassa pidettiin seuroja ainakin keskiviikkoisin ja lauantaisin, monesti vielä sunnuntai-iltaisinkin. Sen sijaan taloudellisesti pappilanpito ei lyönyt leiville: Malmivaara oli kehno maamies ja antoikin pappilan pellot vuokralle. Vaatimaton liiketoiminta onnistui vain heränneiden ystävien avulla.[22]

Kesällä 1901 kirkkoherran perhettä kohtasi katastrofi, kun lavantauti vei kaksi lasta ja ruustinnan kahden kuukauden sisällä. Kolmannen kuolemantapauksen jälkeen vanha suntio Jaakko Wallenberg tuli rovastin luo ja sanoi: ”Herra kysyi kolmannen kerran: Simon Joonaanpoika, rakastatko minua”. Malmivaara muisteli usein, miten hän oli saanut lohtua näistä sanoista.[23]

Näihin aikoihin Malmivaara turvautui myös muihin kuin virallisen lääketieteen keinoihin. Kunnanlääkäri valitti hänen antaneen lavantautia sairastavalle suutarinvaimolle omia lääkkeitään ja vakuuttanut näiden parantavan sairaan. Toiminta vei kirkkoherran käräjille.[24]

Elettyään runsaan vuoden leskenä Malmivaara avioitui uudelleen syyskesällä 1902 pappilan palvelijan Hilma Hautalan kanssa.[25]

Hengellisen elämän lisäksi Malmivaaran vaikutus näkyi erityisesti Lapuan Yhteiskoululla. Hän edisti voimakkaasti sen perustamista ja vieraili Oskari Lahdensuon kanssa ratkaisevien viranomaisten luona. Hänet valittiin myös koulun ensimmäiseen johtokuntaan 1904. Lisäksi hän kuului joihinkin kunnallisiin toimikuntiin.[26]

Malmivaara organisoi ja kirkollistaa herännäisyyden

Tulikasteensa jälkeen 1881 Malmivaara alkoi elvyttää herännäisyyttä määrätietoisesti. Herännäisyyden uusi tuleminen tapahtui ennen muuta kirjallisesti: Malmivaara perusti heränneiden yhdyssiteeksi Hengellisen Kuukauslehden vuonna 1888. Samana vuonna alettiin pitää herännäispappien veljeskokouksia.[27]

Yhdessä Mauno Rosendalin kanssa hän ideoi ja perusti kesällä 1892 kustannusosakeyhtiö Herättäjän, jonka tehtäväksi tuli kustantaa sellaista hengellistä kirjallisuutta, ”joka vanhoista ajoista saakka on tullut rakkaaksi etenkin maamme heränneelle kansalle”.[28]

Kustannusosakeyhtiön vuosikokouksista muodostui vuodesta 1893 lähtien Herättäjäjuhlat, heränneen kansan suuri valtakunnallinen yhteiskokoontuminen. Malmivaara oli juhlien itseoikeutettu juhlasaarnaaja kuolemaansa asti.[29]

Ajatus heränneiden omasta kansanopistosta syntyi niinikään yhdessä Rosendalin kanssa, mutta sen perustaminen osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi. Vuonna 1906 Malmivaara esitti Hengellisessä Kuukauslehdessä Lapuan emäntäkoulun liittämistä perustettavaan opistoon ja sen sijoittamista Lapualle.[30]

Perustamistoimet sai lopulta tehtäväkseen vuonna 1912 heränneiden keskeiseksi toimintaelimeksi perustettu Sisälähetysseura Herättäjä. Malmivaaran vahvassa ohjauksessa päätös saatiinkin viimein aikaan, vaikka Malmivaaran toivomus sen sijoittamisesta hänen lapsuudenkotiinsa Tynjälään ei toteutunutkaan.[31]

Maan ensimmäisen herännäiskansanopiston vihkiäisiä voitiin viettää Karhunmäessä joulukuussa 1914. Malmivaarasta tuli itseoikeutettuna sen johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja. Opistonjohtajaksi tuli hänen poikansa Väinö.[32]

Valinta Lapuan kirkkoherraksi vahvisti Malmivaaran roolia liikkeen johdossa entisestään ja teki Etelä-Pohjanmaasta herännäisyyden keskuksen. Hänen myötään herännäisyyteen liittyi myös runsaasti nuorempaa papistoa, mikä kirkollisti liikettä.[33]

Kirkkoon sitominen olikin Malmivaaran keskeinen pyrkimys Hengellisen Kuukauslehden perustamisesta lähtien. Kansallisen heräämisen myötä herännäisyys alettiin nähdä myös jonkinlaisena ’alkuperäisenä’ tai tavoiteltavana suomalaiskansallisen hengellisyyden muotona. Malmivaarakin korosti suuresti isänmaallisuutta ja heimoaatetta. Yhteys kansalliseen projektiin toi herännäisyydelle runsaasti ymmärrystä ja nosti sen kirkollista asemaa.[34]

Valtiopäivämies ja kirkolliskokousedustaja

Vuonna 1897 Malmivaara valittiin säätyvaltiopäiville pappissäädyn edustajana. Säätyvaltiopäivien muuttuessa eduskunnaksi hän oli suomalaisen puolueen kansanedustajana 1907–1914 ja 1917–1918 sekä kokoomuksen kansanedustajana 1918–1919.[35] Hän sai vapautuksen edustajantehtävästä maaliskuussa 1919 sydänoireiden perusteella.[36]

Mikään suuri poliitikko Malmivaara ei ollut. Pikemmin hän piti poliittista toimintaa jonkinlaisena välttämättömänä pahana. Hän oli sovitteleva hahmo, joka pyrki asettumaan puoluepolitiikan yläpuolelle. Valtiopäivillä hän keskittyi etupäässä uskonnollisiin, kasvatuksellisiin, ja raittiusasioihin. Lapualaisia lämmitti erityisesti Alajoen tulvasuojelun ajaminen.[37]

Sosialismia vanhasuomalainen kirkkoherra piti kuitenkin kristinuskon vihollisena ja paheksui näiden vaatimuksia kirkon ja valtion erosta ja koulujen uskonnonopetuksen poistamisesta. Silti paikallisella tasolla Lapuan työväki yleensä suhtautui häneen varsin hyväksyvästi.[38]

Kirkolliskokouksessa Malmivaara istui vuodesta 1898 kuolemaansa saakka vuoden 1903 kokousta lukuun ottamatta. Alkuvuosina hän oli monissa asioissa varsin vanhoillinen, mutta muuttui sitten keskimääräistä vapaamielisemmäksi ja matalakirkollisemmaksi. Esimerkiksi naisten valintaa kirkkovaltuutetuksi hän vastusti ensin jyrkästi, mutta 1908 oli mukana anomassa naisille vaalikelpoisuutta.[39]

Vuoden 1918 kirkolliskokouksessa Malmivaara valittiin virsikirjakomiteaan, jonka tehtäväksi tuli laatia uusi virsikirja. Kuolema kuitenkin katkaisi työn hänen osaltaan jo alkuvaiheessa.[40]

Lapsirakasta leikkimieltä – aristokraattista itsetuntoa

Wilhelmi Malmivaara oli laajalti tunnettu julkisuuden henkilö, joka nautti laajaa arvonantoa myös herännäisyyden ulkopuolella. Hän oli välitön sielu, joka näki asiat ja ihmiset positiivisessa valossa. Synkimpinäkin aikoina hän ihastui pienestäkin toiveen pilkahduksesta. Väistämättömät pettymykset olivat väliaikaisia ja väistyivät pian uuden toivon tieltä.[41]

Malmivaara oli hyvin tarmokas, jopa rauhattoman tarmokas. Hän viihtyi kansan parissa ja oli jatkuvasti liikkeellä. Kansanmiehestä oli kuitenkin kaukana: hänen persoonassaan ja käyttäytymisessään oli paljon sotilaallista ja aristokraattista hienostuneisuutta. Hän oli selvillä lahjakkuudestaan ja häneen kohdistuneesta ihailusta. Se nosti itsetuntoa, joskus liiaksikin, minkä hän koki itse suurimmaksi synnikseen ja kiusauksekseen. Näin niistä tuli myös taakka.[42]

Kuvaavaa on, että pappeinkokouksessa Alavudella hän huokasi ennen saarnansa alkua: ”Voi kun en kunnoikseni saarnaisi.” Kokeneena puhujanakin hän koki ’sydämen vavistusta’ joka kerta puhumaan mennessään. Eräissä seuroissa Ylistarossa hän näytti etsivän puhuttavaa, mutta ei saanut mitään sanoiksi vaan totesi lopulta: ”Herra ei anna minulle mitään puhuttavaa” ja poistui huoneesta.[43]

Malmivaara oli erittäin lapsirakas. Hän pysähtyi tervehti heitä tiellä ja kodeissa kädestä pitäen, piti heitä sylissä, kantoi olkapäillään ja antoi jotain pientä taskuistaan. Lasten itkua seuratuvassa hän piti vain musiikkina.[44]

Hänessä oli myös paljon leikillisyyttä ja huumoria. Ystävien parissa hän viljeli paljon tilanteeseen sopivia sukkeluuksia ja nauroi niin että hartiat hytkyivät. Herkkä luonne ymmärsi taiteita ja nautti niistä.[45]

Etevä saarnamies ja sielunhoitaja

Saarnamiehenä Malmivaara oli vaikuttava. Hänellä oli syvä ja täyteläinen bassoääni ja hänen esiintymisensä oli suggeroivaa: puhetapa oli vakava ja juhlava ja hänellä oli taito saada kuulija tuntemaan, että saarna tai seurapuhe oli suunnattu juuri hänelle. Häntä verrattiin monesti isäänsä ja jotkut sanoivat isän olleen paremman saarnatuolissa, pojan seuratuvassa.[46]

”Sanat sinkoilivat niin että ihmiset joutuivat väliin joukoittainkin tekemään tiliä synneistään, mutta samalla saarnaaja osoitti elävällä tavalla syntisten Vapahtajaa”, pojanpoika Paavo Malmivaara luonnehti. Saarnoissa oli vahva yhteys Raamattuun.[47]

Saarnansa aluksi hän luki rukoukseksi virren 156 (Ah Jeesus ole kanssamme) kolme ensimmäistä säkeistöä. Saarnavirtenä oli 282 (Oi Herra ilo suuri). Puhe itsessään oli asiallinen, johdonmukainen ja sielunhoidollinen ja se vetosi enemmän tuntoon kuin tunteisiin. Kuulijoiden liikutukset hän vaiensi, joskus jopa kannatti ulos seuratuvasta. Hän teki kuulijoille paljon omantunnonkysymyksiä, mutta varoi hyökkäyksiä toisia uskonsuuntia kohtaan.[48]

”Malmivaara puhui omilletunnoille ja sydämille, ja sen tähden hänen julistuksestaan kasvoi niin ihmeellinen elämän sato”, herännäisyyden historian kirjoittaja Olavi Kares on koonnut.[49]

Malmivaara oli myös etevä sielunhoitaja. Hän oli hienotunteinen ja hyvä ihmistuntija. Hän näki jokaisessa ihmisessä jotakin hyvää eikä sallinut pahanpuhumista. Heränneiden seurojen jälkitilaisuudet muodostuivat monesti sielunhoidollisiksi kamarikeskusteluiksi, mutta Lapualle saapui myös ihmisiä Savosta ja Keski-Pohjanmaalta asti varta vasten Malmivaaran kanssa keskustelemaan. Terävän sielunhoitajan silmä erotti, kuka tuli vain ihmishurskauden vuoksi, kuka oikean hädän, ja sen mukainen oli myös keskustelu.[50]

Virsirunoilija ja kirjailija

Malmivaara oli ahkera kirjoittaja, jonka kirjalliset lahjat tulivat esiin jo kouluvuosina. Silloin hän toimitti toverikuntalehteä ja kirjoitti runoja.[51]

Vuonna 1888 syntynyttä Hengellistä Kuukauslehteä Malmivaara teki kuolemaansa asti. ”Vaivainen siitä tuli”, hän valitti vuonna 1898, mutta lukijoiden näkökulmasta se oli nuori ja pirteä, joskus rajukin. Vuoden 1910 tienoilla sillä oli noin 2.500 tilaajaa.[52]

Hänen merkittävin kirjallinen työnsä oli Siionin virsien uudistus, joka toteutui kahdessa vaiheessa 1891 ja 1893. Hän liitti yhteen virsiä Vanhasta Siionista, Halullisten sielujen hengellisistä lauluista, Siionin juhlavirsistä ja muista lähteistä.[53]

Malmivaara käänsi suuren osan virsiteksteistä ruotsista suomeksi ja loi niille uudenaikaisen kieliasun. Työssä olivat apuna erityisesti Juho Malkamäki ja Mauno Rosendal. Malmivaaran omia virsitekstejä Siionin Virsiin tuli neljä.[54]

Malmivaaran omista virsistä tunnetuin on Oi Herra jos mä matkamies maan, joka syntyi hänen kahden lapsensa ja ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeisissä tunnelmissa 1901.[55]

Lisäksi hän julkaisi useita pieniä hengellisiä kirjasia. Vuonna 1914 ilmestyi laajempi muistelmateos. Hänellä oli runollisia lahjoja, mutta ne jäivät suurelta osin tilapäisrunoiluksi. Virsikirjaan otettiin useampia hänen virsirunojaan.[56]

Useita Malmivaaran saarnoja merkittiin muistiin pikakirjoituksella ja niistä julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen kaksiosainen saarnakokoelma.[57] Malmivaaran saarnojen säilymisestä kunnia kuului pikakirjoituksen taitajalle opettaja Kustaa Kujanpäälle.[58]

Syöpä vie suurmiehen

Syksyllä 1921 Malmivaara alkoi saada verisiä ysköksiä, jonka hän itse arveli johtuvan tupakanpoltosta, jonka hän oli jälleen aloittanut. Kyse oli kuitenkin kasvannaisesta rinnassa. Lääkärin ja omaisten suostuttelusta hän siirtyi vuoden lopussa Helsingin Diakonissalaitokselle. Kuolema tuli siellä kahden viikon kuluttua, yöllä klo 1.15 vasten tammikuun 12. päivää.[59]

Seuraavana päivänä, perjantaina, Diakonissalaitoksen kirkossa pidettiin omaisten ja ystävien kesken hartaushetki arkun äärellä ennen kuin sitä lähdettiin kuljettamaan Lapualle.[60]

Kuoleman jälkeisenä sunnuntaina Lapuan kirkko oli ääriään myöten täynnä. Vainajan poika Arvi Malmivaara valitsi saarnavirrekseen isänsä saarnavirren, ja tuttujen numeroiden ilmestyessä kirkkoväki puhkesi itkuun eikä kyennyt veisaamaan. Kuolinilmoituksen lukemisen jälkeen seurakunta lauloi oma-aloitteisesti kiitosvirren Herraa hyvää kiittäkää.[61]

Kun Malmivaaran arkku saapui junalla Lapualle, se kannettiin veisuun saattelemana asemalta pappilaan. Hautajaisiin 25.1. kokoontui tuhansia ihmisiä. Ruumiinsiunauksen suoritti Väinö Malmivaara ja ruumissaarnan piti piispa J. R. Koskimies. Arkulle laskettiin mm. presidentti Ståhlbergin ja kenraali Mannerheimin seppeleet.[62]

Isänsä tavoin Malmivaara kannettiin kirkosta saakka haudan pohjalle saakka. Hauta oli kaivettu niin leveäksi, että kantajan saattoivat laskeutua sinne arkun kanssa.[63]

Julkaisuhistoria:

5.7.2013   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Viittaukset

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.
Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Vyhtisen puku- ja ompeluliikkeen henkilökuntaa (P00:2519)

Logot