HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

9.7.2013

Eeli Pikkusaari (1873–1938)

Johan Eliel (Eeli) Pikkusaari, ent. Åkerblad

Kirjanmyyjä, työmies

Syntynyt  
13.5.1873 Ylistaro
Kuollut  
23.12.1938 Lapua
Kuollut  
Lapua

Johan Eliel (Eeli) Pikkusaari, ent. Åkerblad (1873–1938) oli lapualainen kirjanmyyjä ja työmies. Hänen vuonna 1938 kirjoittama omaelämäkertansa on Lapuan mittakaavassa ainutlaatuisen kansanmiehen elämäkerta omana aikanaan.

Komeaniminen kiertävä renki

Eeli Pikkusaari syntyi itsellisperheeseen Ylistaron Kaukolan kylässä. Isä oli maalari, joka oli mennyt naimisiin tunnetun herännäisperheen tyttären kanssa. Lapsen virallinen nimi oli hieno: Johan Eliel Åkerblad.[1] Pikkusaaren Eelinä maailma tuli kuitenkin hänet tuntemaan.

Kun isä kuoli Eelin ollessa vain 4-vuotias, äiti muutti kolmen lapsensa kanssa Lapualle. Ensin asetuttiin Hantulaan ja sieltä parin vuoden päästä Kustaa Leskelän omistamaan Ilkkaan ja sieltä taas parin vuoden kuluttua seudun yhteen kuuluisimmista herännäistaloista, Arvi Logrenin omistamaan Alanurmoon Tynjälään. Lapsia riitti leikkitovereiksi kaikissa taloissa.[2]

Paljon Logrenin ansiota oli, että Pikkusaari laitettiin 9-vuotiaana kansakouluun. Pieneen poikaan se jätti suuren kiitollisuuden. Vartuttuaan hänelle löytyi myös työtä Logrenin pikkurenkinä 15-vuotiaasta 18-vuotiaaksi saakka. Hänestä kasvoi pidetty ja käsistään taitava työmies.[3]

Tynjälästä Pikkusaari siirtyi palvelukseen Kaappo Pernaan taloon ja sieltä jo vuoden kuluttua kesällä 1890 Hellanmaan Sinnemäkeen.[4]

Sinnemäessä oli palvelijana myös Kaisa Saarikoski, josta tuli Pikkusaaren vaimo helmikuussa 1895. ”Hänen sävyisä luonteensa ja kristillismielinen elämänkatsomuksensa miellyttivät minua”, Pikkusaari totesi. Perhe siirtyi saman vuoden syksyllä palvelukseen Sinnemäen pojan Kustaan uuteen taloon. Elämä näytti valoisalta. Lapsia syntyi kaikkiaan kymmenen ja puutteen aikana ystävät auttoivat. Oma mäkitupa hankittiin Alahellan Vierulasta.[5]

Vuonna 1918 Pikkusaaret muuttivat Hellanmaasta Kirkonkylään. Vaikeudet tuntuivat isännän mielissä ankarilta. Rahahuolet olivat arkipäivää ja Juho-pojan kaatuminen vapaussodassa vuonna 1918 jätti pysyvän jäljen.[6]

Poikkeuksellinen kirjamies

Pikkusaaren persoonasta teki poikkeuksellisen erityisesti hänen suhtautumisensa kirjallisuuteen. Vaikka koulusivistys jäi vähäiseksi, hänellä oli elämänsä loppuun saakka sammumaton tiedon jano ja suuri kunnioitus tietoa ja sivistystä kohtaan.[7]

Vuonna 1918 Pikkusaari aloitti kiertävänä kirjanmyyjänä eri paikkakunnilla. Siitä tuli noin 14 vuoden mittainen elämänkoulu.[8]

”Etenkin olen oppinut tuntemaan sangen monenlaisia ihmisluonteita. Miten monta kertaa olenkaan matkoillani huomatessani ihmisten tylyyttä ja rakkaudettomuutta, saanut lohduttaa tuntoani sillä, että olen koettanut tehdä parhaan taitoni mukaan. Usein onnistunkin pääsemään muutamilla huomattavilla sanoilla lähemmä ihmisten tuntoja ja täten tarkoitusteni perille: kundeihini on syttynyt hyvien kirjojen ostohalua”, hän muisteli.[9]

Kirjojen parissa hankittu kokemus vei Pikkusaaren myös Seinäjoella ilmestyneen sanomalehti Etelä-Pohjanmaan sunnuntaikirjeenvaihtajaksi vuonna 1921. Sittemmin hänestä tuli lehden vakituinen kirjeenvaihtaja 2000 markan vuosipalkalla. Ennen kuin lehti lopetti ilmestymisensä heinäkuussa 1925, Pikkusaari ehti kirjoittaa vuoden 1925 aikana siihen kolmisenkymmentä artikkelia ”käsitellen niissä uskonnon pohjalla yhteiskunnallisia sekä kasvatusalan aiheita.” Vuodesta 1922 hän kirjoitti silloin tällöin myös Vaasaan.[10]

Lapuan kirkkoherra Wilhelmi Malmivaara oli yksi Etelä-Pohjanmaa-lehden taustahenkilöistä. Hän alkoi puhua Pikkusaarta myös Lapuan kirkonlämmittäjäksi. Se ei aluksi tuntunut houkuttelevalta, mutta Malmivaaran sanat vakuuttivat: On suurta armoa, kun saa olla Herran huoneen palveliana vaikkapa vain vähäisimpänä.” Pikkusaari aloitti kirkonlämmittäjänä 1922 ja oli toimessa 1930-luvun puoliväliin saakka.[11]

Vähäväkinen Jumalan mies

Pikkusaari omaksui jo äidiltään ja herännäistalojen palveluspaikoistaan vahvan heränneen vakaumuksen, vaikka kyllä taisi kyllä nuorukaisena kovasti kiroilunkin taidon. Kirkkoherra Törnuddin ja kappalainen Forsmanin pitämässä rippikoulussa hän koki ensimmäisen uskonnollisen herätyksen. Uskonnosta tuli hänen elämänsä kantava voima, ja niin ilot kuin surutkin saivat vahvat hengellisen viitekehyksen.[12]

Heinäkuussa 1925 salama iski Pikkusaarten tupaan iskien Eelin ja Martta-tyttären tainnoksiin. Isäntä selvisi, mutta kivut tuntuivat hänestä kuin Jumalan tulen polttamilta. Kirkkoherra Kares lohdutti lyötyä: ”Olethan saanut nyt kokea, mitä olet toivonut. Olethan odottanut Jumalan antavan herätystulensa, että Hänen armonsa saisi sydämessäsi sijaa; Hän on nyt antanut sinun maistaa armoaan, vaikkapa tuo armo tuntuukin sinusta oudolta ja käsittämättömältä.”[13]

Pikkusaari muisteli: ”Jos uskoni tulevaisuuteen ja toivoni asettaisin vielä tähän katoavaiseen elämään, olisinpa kurjimpia ihmiseläjiä maan päällä. Tahdon kiinnittää kuitenkin sydämeni uskalluksen siihen Herraan, jonka kädessä ovat kuninkaittenkin kohtalot.”[14] Erityinen ilon aihe olikin se, että yksi pojista valmistui papiksi.[15]

Pikkusaari eli vaatimatonta elämää ja koki voimakkaasti vähävaraisuuden seuraavan itseään. Vanhuuden päiviin toivat kuitenkin vakautta pieni valtion eläke vapaussodassa kaatuneen Juho-pojan puolesta sekä pieni vuotuinen eläke kirkonlämmittäjän toimesta. ”Puutteiden ja ahdistuksen alla on elämäni kulunut. Mutta iloni, toivoni ja tukeni on ollut Jumalassa, joka meistä kaikista murheen pitää ja ohjaa meidän askeleemme”, hän kokosi.[16]

Kiertävänä kirjakauppiaana Pikkusaari sai tienattua kohtuullisen hyvän elannon perheelleen. ”Ja tällöin kyllä olisin voinut parempina aikoina koota ansioistani ”pikku pääomaa” huonompien aikojen varalle. – – Täytyy kuitenkin sanoa, etten suinkaan ole esikuvallinen ollut siinä suhteessa, milloin on ollut kysymys säästäväisyyden kultaisesta taidosta, vaikken olekaan juomarin, tai muun irstailijan tavoin pikkuomaisuuttani tuhlannut! – – Minun täytyy nyt vanhuuteni joutuessa myöntää häpeäkseni: Tuskinpa vain olisin siinä määrin joutunut elämän kovaa koulua kokemaan, jos olisin vaimoni neuvoja ja kehoituksia muinoin totellut”, hän muisteli.[17]

Taloudellisen menestyksen puute veti miehen monesti mietteliääksi. ”En ole saanut siihen kysymykseeni muuta vastausta kuin tuon ainoan: itsekkään sekä tottelemattoman luontoni takia on kai Jumalan täytynyt minua näin lujalla kädellä kurittaa. Avioliittomme ensimmäisinä vuosina en voinut aavistaa, kuinka raskaana saattavat esim. velkahuolet painaa köyhyyden kuorman alle joutunutta.”[18]

Elämänkirjan viimeiset sivut

Eeli Pikkusaari oli itseoppinut kynämies, eikä hänen kirjoittajantaitonsa ollut erityisen korkeatasoinen aikansa mittapuun mukaan. Hänen 1930-luvulla kirjoittamansa omaelämäkerrallinen muistelmateos on kuitenkin lapualaisen kansanmiehen kirjoittamana erittäin harvinainen.

Lapuan kirjapaino latoi Pikkusaaren ”Elämäni muistoja ja kertomuksia” kirjaseksi, joka julkaistiin Lapuan Sanomien nurkkakirjoituksena marraskuusta 1938 helmikuuhun 1939.

Itse Pikkusaari ei ehtinyt nähdä kirjaansa valmiina. Hän sai joulukuun alussa 1938 vaikean sydänkohtauksen, joka mursi hänen terveytensä. Joulun aatonaattona hän aikoi vielä lähteä kylälle asioille, mutta joutui kääntymään huonovointisena takaisin. Hän kuoli omassa vuoteessaan samana päivänä kahdelta iltapäivällä.[19]

Köyhää kirjojenmyyjää ja kirkonlämmittäjää oli uuden vuoden toisena päivänä saattamassa Simpsiön hautausmaalle suuri väkijoukko. Ystävällinen, vaatimaton, välitön ja luottavainen mies oli ollut Lapualla melkein kaikkien tuntema.[20]

Julkaisuhistoria:

23.11.2012   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.
Logot