HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

7.11.2012

Asko Peltola: Juhlapuhe Tiistenjoen kyläkirkkoyhdistyksen 100-vuotisjuhlassa 29.7.2012

Maakuntajohtaja Asko Peltola, Etelä-Pohjanmaan liitto

Juhlapuhe Tiistenjoen kyläkirkkoyhdistyksen 100-vuotisjuhlassa Tiistenjoen kirkossa 29.7.2012.                              

 

Kirkko keskellä kylää – ja keskellä elämää

Kun Tiistenjoen Rukoushuoneyhdistys aikanaan perustettiin, sen tärkein tavoite oli oman kirkon rakentaminen. Vajaassa neljässä vuodessa päämäärä saavutettiinkin. Nyt, sata vuotta myöhemmin, kotikirkostamme huolta pitävä yhteisö on nimeltään Kyläkirkkoyhdistys. Ja tällä mäellä seisoo jo toinen kirkko.

Sukupolvet ja toimintatavat ovat vaihtuneet, mutta yhdistyksen johtotähti on sama: Tiistenjoen kirkosta huolehtiminen osana Lapuan tuomiokirkkoseurakuntaa. Kyläkirkkoyhdistys ei olisi nimensä mukainen, jos siltä puuttuisi kirkko. Yhdistys on osaltaan huolehtinut siitä, että meillä tämän seudun asukkailla on yhä rakennus, jota voimme ja haluamme nimittää "omaksi kirkoksi", vaikka se ei muodollisesti omamme olekaan.

Täällä Tiistenjoella kirkko on monella tapaa "keskellä kylää". Tällä rakennuksella on suuri merkitys erityisesti meille, jotka kutsumme sitä "kotikirkoksemme". Mutta toki se koskettaa tavalla tai toisella jokaista sen vaikutuspiirissä asuvaa, kävipä siellä usein tai harvoin. Jokaisella meistä on oma henkilökohtainen yhteys tähän kirkkoon. Merkittävyys syntyy monesta eri asiasta.

Kirkko on meille tiisteläisille ensinnäkin yksi kotiseutumme maamerkeistä. Rakennus, josta olemme aidosti ylpeitä. Kotikirkkomme on kaikkien sen piirissä olevien kyläkuntien yhteinen ponnistus, kökkätyön voimannäyte. Sen torni piirtyy taivaanrantaan jo kaukaa muistuttaen, että koti lähestyy. Ja risti tornin huipulla muistuttaa toisesta, taivaallisesta kodistamme.

Jo yksin rakennuksena kirkkomme on merkittävä ja poikkeuksellinen. Se ja seurakuntatalo sekä tämän mäen muut rakennukset ovat osa kyliemme historiaa ja nykypäivää. Mutta toisaalta: onhan täällä tehty talkoilla paljon muutakin näyttävää. On pykätty kouluja, seurojentaloja, meijereitä, myllyjä, kylätupia ja ties mitä. Siinä suhteessa kirkko ei poikkeuksellinen ole, vaikka rakennuksena kookas ja komea onkin.

Toiseksi kirkollamme on huomattava rooli kyläläisten ja tämän kulmakunnan asukkaiden yhdyssiteenä. Se on kyläkirkko­yhdistyksen toiminnan näkyvä tunnusmerkki. Sen muodostaman yhteisön kautta siirrämme perinteitä ja tärkeiksi kokemiamme arvoja jälkipolville. Kirkon ja sen ympäristön hyväksi on haluttu uurastaa sukupolvesta toiseen.

Silti yhteisönäkään kirkko ei ole ainutlaatuinen: kaikista talousalueemme kylistä löytyy monia esimerkkejä yhdistyksistä, jotka ovat toimineet vuosikymmeniä. Tuhannet ihmiset ovat uhranneet vapaa-aikaansa yhteiseksi hyväksi näiden yhteisöjen, mukaan lukien kyläkirkko­yhdistyksen, kautta.

Kolmanneksi ja samalla muista kyliemme rakennuksista ja yhdistyksistä poiketen kyläkirkkomme ilmentää hengellistä yhteisöllisyyttämme. Tämä ulottuvuus, muistutus kahden maan kansalaisuudesta, tekee kirkosta ja sen toimintaa tukevasta kyläkirkkoyhdistyksestä ainoalaatuisen yhteisön. Oltiinpa mukana hengen palosta, auttamisen halusta, tottumuksesta, velvollisuuden­tunnosta tai perinteen takia, aina mukana on myös ajatus "tuonpuoleisuudesta".

Kyläkirkkoyhdistyksen toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen. Vuosi toisensa perään on löytynyt ihmisiä, jotka ovat kantaneet kortensa kekoon, jotta meillä muilla on mahdollisuus tulla "valmiiseen pöytään". Yhteiseksi hyväksi on aherrettu mittaamaton määrä talkootunteja. On kerätty viljaa ja puita, pidetty myyjäisiä, rakennettu, haravoitu, keitetty kahveja, kudottu ja ommeltu, anottu ja annettu lahjoituksia, kannettu kolehteja, kokoustettu ja keskusteltu.

Lämmin kiitos tästä työstä niin nykyisille vastuunkantajille kuin teille monille jo sivuun siirtyneille!

Tällä rakennuksella on merkitystä myös seudultamme pois muuttaneille. Sanotaan, että ihminen voi lähteä kotiseudulta, mutta kotiseutu ei lähde ihmisestä. Eri puolilla Suomea ja jopa maailmaa on ihmisiä, joille "kotikirkko" tai ainakin yksi sydämeen painunut kirkko on juuri tämä rakennus. Lapsuuden kotikirkko on kotiseudun multaan ulottuva perusjuuri. Varsinkin jouluna kirkkomme kokoaa edelleen ihmisiä joka puolelta Suomea ja kauempaakin.

Omanlaisensa siteet Tiistenjoen kirkkoon ovat muualta tänne muuttaneilla. Heille tämä rakennus voi muodostua aikojen saatossa kuin "omaksi" tai sitten se muistuttaa omasta, oikeasta "kotikirkosta". Ja nykypäivänä tämä kirkonmäki ja hautausmaa voivat toimia myös satunnaisen ohikulkijan pistäytymispaikkana. Tiekirkko kutsuu pysähtymään ja rauhoittumaan.

Olipa suhde tähän rakennukseen mikä hyvänsä, tämä kirkko on keskellä kylää ja keskellä vaikutuspiirinsä kylien elämää.

*****

Tiistenjoen Kyläkirkkoyhdistys juhlii tänään sataa toimintavuottaan. Tuossa ajassa yhteis­kuntamme on muuttunut käsittämättömän paljon. Yhdistystä perustettaessa Suomi oli osa Venäjää. Sen jälkeen on käyty läpi useita sotia ja koettelemuksia. Ensimmäinen kirkko paloi maan tasalle palveltuaan kyläläisiä vain 25 vuoden ajan.

Nykyinen kirkkomme on seissyt tällä mäellä kohta jo 60 vuotta. Kirkonmäki on kaunis ja hyvässä hoidossa. Elämämme on monin verroin yltäkylläisempää kuin isovanhempiemme. Eli kaikki on päällisin puolin kunnossa. Onko siis niin, että nyt ei tarvitse muuta kuin "pitää ja päästää"?

Tänään kirkon haasteet ovat erilaisia kuin sata vuotta sitten. Uskonnon merkitys on muuttunut. Suomalaisista enää alle 80 prosenttia on evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä. Jumalanpalveluksissa käydään yhä harvemmin. Meidän sukupolvemme ei tarvitse murehtia kirkon rakentamista vaan pikemminkin sen elinvoiman säilyttämistä. Riittääkö se, että jouluna ja hautajaisissa käymme kirkossa? Miten huolehdimme siitä, että kylässämme säilyy "oma" kirkko, kun kaupungeissakin joudutaan luopumaan niistä?

Yhä useampi suomalainen miettii, kannattaako kuulua kirkkoon. Saako jäsenyydestä muuta kuin veronmaksuvelvollisuuden ja tämän vastineeksi joitain palveluita? Täällä Tiistenjoella ja laajemminkin maaseudulla kirkko on suurimmalle osalle ihmisistä, ainakin vielä, luonteva osa elämää. Tätä nimitetään joskus "juurevaksi kansankirkollisuudeksi".

Seurakunta ja yleensä myös "kotikirkko" on se liima, joka erityisesti kiinnittää ihmisiä kirkon jäsenyyteen. Meidän seurakuntalaisten on koettava kristillisen kirkon olevan tärkeä koko yhteiskunnallemme. Se ei tarkoita, että kirkon tulisi vaihtaa mielipidettään tuuliviirin lailla yhteiskunnan muutosten myötä. Pikemminkin päinvastoin. Kirkon tehtävänä on tuoda vakautta ja pitkäjänteisyyttä maailman myllerryksiin. Muistuttaa siitä, että se, mitä näemme ympärillämme, ei ole kaikki.

Hengellisen tehtävän ohella tai pikemminkin sen innoittamana kirkko tekee paljon tärkeää yhteiskunnallista työtä. Se tukee ihmisiä heidän arjessaan esimerkiksi kasvatus- ja diakoniatyön kautta. Sen ympärillä on yhteisö, joka välittää ihmisten kipeästi kaipaamaa lähimmäisyyttä. Se luo tulevaisuuden toivoa. Se auttaa erottamaan pyhän arjesta. Ja ennen kaikkea se kertoo armosta, joka kuuluu meistä jokaiselle.

Muutama vuosi sitten koostetussa Suomen evankelisluterilaisen kirkon maaseutustrategiassa todetaan, että maaseutu tarvitsee "uskostaan elävän kirkon", "rakkaudesta elävän kirkon" ja "toivoa levittävän kirkon". Linjausten mukaan "kirkko elää luottaen jäsentensä kykyyn kantaa vastuuta toinen toisesta ja ratkaista vaikeimmatkin kysymykset". Strategiassa kiteytetään kirkon sanoma maaseudulle seuraavasti: "kirkko elää maaseudun ihmisissä ja heidän rinnallaan elämän iloissa ja suruissa, arjessa ja pyhässä."

Tulevaisuutta ei kukaan meistä pysty tietämään. Ennustaa voimme, mutta aina on kyse enemmän tai vähemmän arvauksesta. Ja joka tapauksessa on asioita, joihin emme voi vaikuttaa, vaikka haluaisimmekin.

Tulevaisuuden ennustamista tärkeämpää onkin sen tekeminen. Voimme itse vaikuttaa siihen, millainen kotikirkkomme on sukupolven tai parin päästä. Kyse on siitä, haluammeko.

Surullisimmillaan kyläkirkostamme muodostuu pelkkä "muinaisuuden monumentti". Jumalan­palveluksia ja muita tilaisuuksia pidetään yhä harvemmin, ihmiset vieraantuvat kirkosta, eikä vapaaehtoisia enää löydy kantamaan yhteistä vastuuta. Itse rakennus pysynee paikallaan, elleivät sitä kohtaa luonnonmullistukset tai muut katastrofit. Mutta kirkkoa ylläpitävä yhteisö murenee, jolloin "kotikirkostamme" tulee rikkauden sijasta rasite.

Parhaimmillaan kyläkirkkomme voi jopa voimistua. Se edellyttää, että ihmiset kokevat kirkon paitsi rakennuksena myös yhteisönä, joka on henkisesti ja hengellisesti tärkeä. Vastuunkantajia löytyy riittävästi, ja toimintaan haetaan myös uusia muotoja. Kirkosta ollaan iloisia ja ylpeitä, se koetaan "omaksi" sydämessä asti.

On oletettavaa, että tulevaisuudessa ihmiset joutuvat ottamaan yhä suurempaa vastuuta niin itsestään kuin lähiympäristöstään. Tai ehkä olisi parempi puhua "joutumisen" sijasta "saamisesta". Meillä on mahdollisuus vahvistaa yhteisöllisyyttä, joka kantaa huolta lähimmäisistä. Tällaisen huomisen ytimessä on myös kirkko eri toimintamuotoineen. Eikä kirkko tarkoita tässä vain rakennusta. Kaikki me kristityt yhdessä muodostamme kirkon. Me olemme kirkko.

Täällä Tiistenjoella on "pruukattu" lähteä mukaan, kun joku kökkään pyytää. Tämä koskee myös kirkonmäen talkoita. Kristillisyyttä ja uskoa eletään todeksi luontevammin tekojen kuin sanojen kautta. Hyvä niin, mutta tämä voi olla myös uhka silloin, kun ulkoiset puitteet ovat valmiit ja käsillä tekemisen sijaan tarvittaisiin "hengen töitä".

Kyläkirkkoyhdistys on mahdollistanut yhden kouriintuntuvan tavan elää todeksi lähimmäisen­rakkautta. Jos kirkonmäen kökkiin lupauduttaessa olisi aina kysytty, millaisen korvauksen uurastuksestaan saa, meillä ei varmastikaan olisi tätä kirkkoa ja sitä ylläpitävää yhdistystä. Tämä toiminta on tarjonnut mahdollisuuden käyttää leiviskäänsä yhteiseksi hyväksi ja samalla elää todeksi kultaista sääntöä (Matt. 4:7): ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

Ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa meidän on pysähdyttävä pohtimaan, annammeko tilaa uudistumiselle ja tuoreille toimintavoille. Osaammeko tarjota mahdollisuuksia muunkinlaiseen osallistumiseen kuin siivoukseen tai kunnossapitokökkään? Onko meidän kristillisyydessämme tilaa niille, jotka haluavat kantaa kortensa kekoon jollakin muulla kuin perinteisellä tavalla?

Osa meistä voi myös epäröidä mukaan lähtemistään arvellen, ettei hänellä ole mitään erityistä annettavaa yhteisen kirkon hyväksi. Epäilyksen hetkellä on hyvä muistaa Luukkaan evankeliumin kohta (Luuk. 9:12–17), missä viidellä leivällä ja kahdella kalalla ruokittiin 5 000 miestä. Vähäpätöiseltäkin tuntuva osaaminen riittää, kun sillä on siunaus – kuten uskon kirkon työllä olevan.

*********

Tiistenjoen kirkko ja kirkonmäki ovat nähneet monia elämänkohtaloita. Aivan kuten vieressä virtaava Lapuanjoki, tämä rakennus ympäristöineen on jo miltei 60 vuoden ajan kuljettanut ajan virtaa ikäpolvesta toiseen. Elämän eri vaiheissa sen tehtävänä on ollut tarjota tukea ja suojaa erityisesti oman vaikutuspiirinsä ihmisille.

Minulle tämä rakennus on ollut koko elämäni ajan Tiisten "oma" kirkko, "kotikirkkoni". Joukossamme on toki vielä paljon heitäkin, jotka muistavat ensimmäisen kirkon, sen tuhoutumisen ja uuden pyhäkön rakentumisen kirkonmäelle. Ehkä heille tämä kirkko, jonka hyväksi on itse uurastettu, on vielä rakkaampi kuin ensimmäinen.

Tämä kirkko on minulle ennen kaikkea henkinen ja hengellinen lepopaikka. Mutta näen sen myös tärkeimpänä kotiseutuani ja kristillisiä perinteitä ylläpitävänä yhteisönä. Uskallan väittää, että niin kauan kuin kotikirkostamme pidetään huolta ja kyläkirkkoyhdistys toimii, niin kauan nämä kyläkunnatkin säilyvät vireinä ja elävinä.

Minulla on ollut tilaisuus silloin tällöin tutustuttaa myös muualta tulleita ihmisiä kotikirkkooni. Sen kauneutta ja elävillä puupintoja ihastellaan. Lähes poikkeuksetta erityistä huomiota saa Kaarlo Lamminheimon maalaama alttaritaulu. Sen koko ja valoisuus, mutta ennen kaikkea sen teema pysähdyttävät.

"Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon." Näin tämä tuttu raamatun teksti Matteuksen evankeliumista (Matt. 11:28) luettiin maalauksen aikaisessa raamatunkäännöksessä. Nykymuodossaan teksti kuuluu: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon."

Alttaritaulussa Kristus levittää suojaavat kätensä lakeuden kansan päälle siunaten kylväjiä ja korjaajia, lapsia ja vanhuksia, työtätekeviä ja sairaita, kaikkia eri tavoin uupuneita. Tuossa maalauksessa kuvastuu hienosti myös sukupolvien ketju, rukouksen ja siunaamisen siirtäminen polvelta toiselle.

Tuo alttaritaulun sanoma muistuttaa meitä kaikkia siitä, mistä löydämme levon yhä kiivas­rytmisemmässä maailmassa. Tähän kirkkoon voi tulla silloin ja eritoten silloin, kun oma olo on ahdistunut ja epävarma. Virren 207 ensimmäisessä säkeistössä tätä mielenrauhan hakemista kuvataan seuraavin sanoin:

Arkana nyt olen tullut itseäni tutkimaan.

Kaipuu nousee sydämestä parempaan ja puhtaampaan.

Kun en itse selvää saa, mikä mieltä ahdistaa,

Jeesus, saanhan olla tässä hiljaisuutta pyytämässä.

 

Ikäpolvesta toiseen tämä kirkko, oman kyläkirkkoyhdistyksen tukemana, on tarjonnut lepoa työn ja kuormien uuvuttamille. Meidän sukupolvemme tehtävä on osaltamme pitää huolta, että kirkkomme ovet ovat auki ja kutsuvat sisään niin meitä kuin tuleviakin sukupolvia.

Mutta kutsukoon tämä kirkko meitä myös kiittämään, kuten tänään. Kiitämme menneiden polvien työstä ja uurastuksesta. Kiitämme isänmaastamme ja omasta paikastamme sukupolvien ketjussa. Kiitämme kauniista kirkostamme ja elämän lahjasta. Suokoon Taivaallinen Isämme siunaustaan myös tulevina päivinä niin tälle kirkolle kuin kaikille sen hyväksi ahertaville.

Julkaisuhistoria:

7.11.2012   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Työväkeä Lapuan Nahka- ja lapikastehtaassa

Logot