HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

7.7.2013

Jaakko Lammi: J. K. Kuoppalan hautaussaarna 28.3.1946

Lähteet  

Hengellinen Kuukauslehti 1946 s. 53–55.

Karhunmäen kristillisen kansanopiston johtaja, rovasti Jaakko Lammi

Hautaussaarna J. K. Kuoppalan ruumiinsiunauksessa Lapuan kirkossa 28.3.1946

 

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Ette ole itsenne omat, sillä te olette kalliisti ostetut.” (1. Kor. 6:19–20)

Yksi Lapuan kaikkein keskeisimmistä kodeista on joutunut kuoleman väistämättömän käden koskettamaksi. Ystävät ovat pyhän alttarin eteen kantaneet talousneuvos Juho Kustaa Kuoppalan maallisen tomun, siunattavaksi siinä Jumalan sanalla haudan lepoon ja rauhaan. Emme jaksa kuitenkaan sanoa eikä siihen ole meillä syytä, että olemme menettäneet sen ystävän, jonka paarien ääressä nyt olemme koolla. Laskettehan te, sinä vainajan puoliso ja te hänen lapsensa, kauniit kukkasenne isän hautakummulle kiittäen Jumalaa siitä, että hän, armosta rikas Herra, on pyyhkinyt isän silmistä kaikki kyyneleet ja antanut hänelle iankaikkisen elämän kruunun. Emme ole häntä menettäneet, vaan hän odottaa meitä siihen kirkkauteen, mikä Jumalan omilla on taivaassa.

Kun olen koettanut katsella rakkaan vainajamme monipuolista ja uskollisesti suoritettua elämäntyötä, on mieleeni johtunut Paavalin sana: ”Ette ole itsenne omat, sillä te olette kalliisti ostetut”.

Muuttumaton ihminen on itsekäs. Hän etsii omaansa. Hän on aina vaatimassa, mutta ei antamassa. Hän odottaa palvelusta muilta, mutta itse on kaukana rakkauden mielestä. Hän on itsensä oma, kylmä ja kova. Mutta kun tunto herää ja synti tulee synniksi, tulee ihmisestä velallinen Jumalan ja ihmisten edessä eikä hänellä sisäisesti tuomittuna ole enää muuta keinoa kuin heittäytyä sellaisena kuin on ristin juurelle pyytämään armahdusta. Siellä hänestä tulee uusi luomus Kristuksessa. Tällöin hänellä itsellään ei ole mitään eikä hän näe itseään miksikään, ei muuksi kuin kelvottomaksi palvelijaksi kuolemankin hetkellä. Näin Jumalan työn alla loppuu ihmisen omavarainen ja omavoimainen elämä, ja uusi elämä alkaa, elämä Kristuksessa. Tällöin ei enää olla itsensä eikä maailman omia, vaan Kristuksen kalliisti ostamaa omaisuutta. Näillä on kysyttävänä kaikessa Isän tahto ja pyydettävänä Isän armo, ja he saavat kokea miten heitä heikkoja, vian- ja puutteenalaisia vaeltajia ovat alati kantamassa Herran iankaikkiset käsivarret. Heidän elämänsä ja voimansa on ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus. Sentähden heihin voidaan sovittaa Paavalin sana: ”Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni”.

Talousneuvos Kuoppalassa tulimme tuntemaan ystävän ja miehen, joka ei ollut itsensä oma. Jo hurskas äiti oli antanut hänet Jumalalle, ja yhdessä ystäviensä kanssa tämä äiti hoiteli poikansa sille matkalle, joka on nyt päättynyt. Vainajallamme oli elämässään paljon myötäkäymisiä, mutta hän kesti siitä saamansa ilon kun muisti, että Jumala hyvyytensä kautta vetää meitä parannukseen. Hänellä oli matkansa varrella myös kovia koettelemuksia, suuria suruja ja raskaita menetyksiä, mutta hän niitten alla pääsi yhä lujemmin pitäytymään Kristukseen, niin hän kesti nämäkin ja pääsi vahvistumaan uskossa isiemme Jumalaan. Näin häntä hoidettiin taivaasta käsin ja tässä hoidossa hänestä kasvoi Jumalan ihminen, kristitty persoonallisuus ja tukipylväs, jolla oli paljon hyvää sydäntä ja lämmintä henkeä ja Jumalan valtakunnan pienistäkin voitoista iloitsevaa mieltä.

Se pyhä rakkauden tuli, jota keskuudestamme iäisyyteen siirtynyt ystävämme on saanut pienestä pitäen kantaa Jumalamme kunniaksi, piti hänen kotinsa avoinna puutteenalaisille, heikoille ja neuvottomille. Siellä nämä saivat osakseen ymmärtämystä, tukea ja hoivaa, jota kiitolliset sydämet rakkaudella muistelevat. Lapuan Kuoppala on ollut pyhien virsien koti ja Herran ystävien lämmin liesi, jonka ääreen on ollut hyvä kokoontua puhumaan Herran jaloista teoista. Se on ollut yhdistämässä vian- ja velanalaista kansaa ja Herran hengellä rakentamassa ja parantamassa siinä, missä on ollut jotakin särkynyttä ja haavoittunutta. Näin tapahtuu siellä, missä ei olla itsensä omia, vaan jossa sydämiä saa olla virvoittamassa Kristuksen kuolema ja elämä.

Elämä Kristuksessa on uhrautuvaa elämää. Apostoli sanoo Kristuksen tähden menettäneensä kaikki ja pitävänsä sen roskana, jotta voittaisi omaksensa Kristuksen ja että hänet havaittaisiin olevan hänessä. Hengellisesti kuollut karttaa ja pakoilee niitä vaivoja ja aineellisia uhrauksia, joita Jumalan valtakunnan asioitten hoito ja ajaminen kysyy. Hän on maasta ja toimii maallisten näkökohtain mukaisesti. Hän rakastaa sitä kunniaa, joka tulee ihmiseltä, enemmän kuin sitä kunniaa, joka tulee Jumalalta, koettaen myöskin turvata itselleen ja lapsilleen puutteettoman ja mukavan elämän tässä häviämään tuomitussa maailmassa välittämättä kanssaihmistensä hädästä ja ahdistuksista. Hän on itsensä oma, vailla tuonpuoleisen elämän kosketusta. Paavalia ei taasen mikään maallinen mahti voinut estää toimimasta silloin, kun oli kysymyksessä Kristuksen ja hänen valtakuntansa palveleminen. Se oli suoranainen seuraus elämästä – Kristuksessa.

Katseltaessa Kuoppalan laajamittaista toimintaa hänen monilla työsaroillaan havaitaan siinä tunnusomaisena piirteenä se, että hän pyysi ensin etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, ja sentähden hän työnsä vaikutus on ulottuva paljon pitemmälle kuin hänen elämänsä päivät. Hän sai armon olla taloudenhoitajana, joka ei väsynyt, ei kyllästynyt, ei vastoinkäymisistä masentunut, ei lukenut vaivojaan eikä uhrauksiakaan. Ollen jo hänelle uskottujen tehtävienkin vuoksi monien vuosikymmenien kuluessa paljon tekemisissä varsinkin kirkkomme huomattavien johtohenkilöiden kanssa, hän sai katseen avaruutta, josta taasen oli suurta hyötyä niitten asioitten hoidossa, jotka koskivat herännäisliikettä ja herännyttä kansaa, jonka keskuudessa Kuoppalan suorittama pitkä ja rikas päivätyö puhuu herättävää kieltään meille siitä, miten on rakkaudella ja kiitollisin mielin hoidettava isien perintöä, niin että se karttuneena jäisi jälkipolvienkin siunaukseksi. Tällaisen miehen ja Herran ystävän jälkeen jää jälki, joka on meille sanomassa: ”Älä ole itsesi oma. Kärsi sinäkin vaivaa niin kuin jalo Kristuksen sotamies.”

Ystävämme on saanut luvan laskea matkasauvan kädestään. Emme enää saa kuulla hänen sydämellisiä puheitaan Kristuksesta. Kuoppalan sanoissa oli syvää vakavuutta, odottavaa toivon mieltä, nostavaa ja kehoittavaa voimaa. Ei hän uskaltanut lähteä korkealta muita lyömään. Kanssakilvoittelijoitaan hän lähestyi hyvän paimenen äänellä, mutta kovat sanat hän jätti itseään varten. Usein hän sanan alla vuodatti kyyneleitä, varsinkin silloin kun hän sai havaita, miten Jumalan Henki on päässyt koskettamaan nuorta kansaa, ja että se on köyhässä hengessä käymässä Herran jalkain juureen. Silloin hänen kyyneleensä olivat ilonkyyneleitä, hiljaista kiitosta siitä, että Karitsan häihin on yhä edelleen matkaa tekemässä enemmän nuorta polvea kuin mitä monasti uskaltaa ajatella. Elämän tiellä kyselevä nuori kansa oli hänen sydämensä kansaa, jonka hyväksi hän jaksoi nähdä paljon vaivaa ja paljon uhrata. Eiköhän ole niin, että näin vaeltaneen ystävän muistoa siunataan jälkipolvissakin.

Sairasvuoteeltaan kirjoitti vainajamme Hengelliseen Kuukauslehteen kirjoituksen, jossa hän mm. sanoo: ”Nyt täytyy olla Herran edessä kaikesta riisuttuna. Ja se ei ole helppoa. Yksi toivo, vaikka heikkokin, on, jos Herrani Kristus jaksaa ottaa minunkin raukan synnit omikseen ja vastineeksi lahjoittaa minulle vanhurskautensa ja armonsa, silloin minäkin pelastun. Muuten en.” Rakkaat ystävät! Mitä tämä on? Se on kilvoittelevan matkamiehen elävää uskoa Kristukseen, uskon puhetta ja uskon rukousta. Kyllä tällaiseen köyhän syntisen pyyntöön ja vaivatun tunnon avunhuutoon Herra vanhurskaudessaan vastaa taivaasta: ”Älä pelkää, sillä minä olen sinut lunastanut; sinut nimeltäsi kutsunut, sinä olet minun.” Missä elämän ja kuoleman Herra näin pääsee tekemään kallista armotyötään, siellä ei matka pääty kuolemaan, vaan Isän luo taivaan kunniaan ja kirkkauteen, uuden Jerusalemin suureen juhlaan, sillä Herramme Jeesus sanoo: ”Jokainen, joka uskoo minun, hän ei ikinä kuole.”

Julkaisuhistoria:

5.11.2012   Versio 1   AdminMuseo
7.11.2012   Versio 2   AdminMuseo
8.11.2012   Versio 3   AdminMuseo
7.7.2013   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Mahdollisesti Orisbergin maamieskoululaisia

Logot