HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

8.11.2012

Teppo Ylitalo: Juhlapuhe suojeluskuntien 95-vuotisjuhlassa 14.9.2012

FM, Projektipäällikkö Teppo Ylitalo

Juhlapuhe suojeluskuntien perustamisen 95-vuotisjuhlassa 14.9.2012 klo 18.00 Alajoki-salissa Vanhalla Paukulla

 

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, herra kenraali, arvoisat järjestäjien edustajat ja hyvä juhlayleisö,

Sata vuotta sitten Venäjän keisarikuntaan kuuluneessa Suomessa elettiin venäläistämisen vuosia. Tämä toiseksi sortokaudeksi nimetty aika sai suomalaiset liikkeelle oman maan ja kotiseudun puolesta. Vuonna 1914 käynnistyi jääkäriliike, jossa Lapuallakin oli merkittävä rooli etappipaikkana, värväyskeskuksena ja monen jääkärin kotipaikkana.

Maaliskuun vallankumous 1917 lopetti sortokauden, mutta toi samalla valtatyhjiön. Vallankumouksen juhlinta vaihtui pettymykseen. Maatalouslakkojen ja muiden levottomuuksien järkyttäessä yhteiskuntarauhaa Lapualle perustettiin kesä-heinäkuun vaihteessa aktivistien toimesta palokunta, jolla oli selkeä sotilaallinen tausta-ajatus. Heinäkuun alussa pidettiin Karhunmäessä Herättäjäjuhlat ja kuun puolivälissä pidetyistä Lapuan Päivistä tuli voimakas maakunnallinen itsenäisyystahdon ilmaus. Päivillä vannottiin kuuluisaksi tullut pyykkivala: "Pysy lujana omalla maalla, oma maa vielä sun kuntoas kysyy".

Aktiivisen komitean matka-asiamiehen Lauri  Pihkalan ohjeistamana Lapualle lähdettiin ensimmäisenä perustamaan kunnallista suojeluskuntaa. Perustaminen tapahtui kunnanvaltuustossa tasan 95 vuotta sitten. Käytännössä suojeluskunnalla oli tässä vaiheessa vain nimi ja hallinto. Kaikki toiminta tapahtui palokunnassa. Lapualla pidetyssä kokouksessa perustettiin myös maakunnallinen kattojärjestö Etelä-Pohjanmaan suojeluskunta 14.11.

Sotilaalliset harjoitukset alkoivat Lapualla jo palokunta-aikana. Myös isoisäni isä, lakaluomalainen maanviljelijä Yrjö Ylitalo, oli suunnilleen minun ikäisenäni keräämässä jo alkuvaiheessa toiminnalle varoja. Palokunnan ja suojeluskunnan pitämät harjoitukset tulivatkin tarpeeseen, kun vastaitsenäistyneessä maassa syttyi tammikuussa 1918 sota. Mutta toisin kuin ehkä oli ajateltu, itsenäisyystaistelu ja kevään 1918 taistelut eivät merkinneet suojeluskuntien tehtävän huipentumista, ne olivat vasta sen alku.

Lapualla oli rooli myös valtakunnallisen suojeluskuntajärjestön perustamisessa, sillä paikkakunnalla pidettiin heinäkuussa 1918 suojeluskuntien yhteinen edustajainkokous, johon otti osaa 10.000 henkilöä. Suojeluskuntajärjestö perustettiin sitten asetuksella 2.8.

Mutta mikä suojeluskunta sitten oikeastaan oli? Asetuksen mukaan sen tarkoituksena oli maan hallituksen ohjeiden mu­kaan edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteis­kuntajärjestystä. Suojeluskunnat antoivat sotilaallista kasvatusta, edistivät voimistelua, urheilua ja kansalaiskunnon kasvamista, toimivat tarvittaessa varsinaisen armeijan tukena ja avustivat pyydettäessä järjestysviranomaisia. Paikallista suojeluskuntaa johti paikallispäällikkö yhdessä paikallisesikunnan kanssa. Niiden yläpuolella oli 22 piiriä sekä vahva keskushallinto, jonka johdossa oli suojeluskuntien ylipäällikkö.

Kaikkiaan suojeluskuntajärjestöön kuului parhaimmillaan 127.000 suomalaismiestä. Lapualla suojeluskuntalaisia oli reilut parituhatta, joista aktiivisia oli arvioilta noin puolet. Parhaimmillaan Lapuan suojeluskuntaan kuului 14 joukkuetta tai kyläosastoa, yksi niistä täällä Valtion Patruunatehtaalla.

Lapuan suojeluskuntalaisista näkyvimpiä olivat sen ensimmäinen päällikkö, vapaussodan sankarivainaja Matti Laurila, josta poikineen alettiin puhua Lapuan lumiaurana. Hänen samanniminen poikansa, piiri-Matti, oli Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin pitkäaikainen päällikkö. Pisimpään Lapuan aluepäällikkönä oli Pirkanmaalta syntyisin ollut jääkärimajuri Verner Kivinen.

Lapuan suojeluskunnan toiminnan ytimenä olivat erilaiset harjoitukset ja kilpailut erityisesti ammunnassa, hiihdossa, pesäpallossa ja voimistelussa sekä oppitunnit, erikoiskurssit ja taisteluharjoitukset. Ampumaratoja oli ainakin Raamatussa, Haapakoskella, Prepulassa ja tietenkin Patruunatehtaalla. Suuri ponnistus oli oman keskusampumaradan rakentaminen lapualaisen puolustusministerin Jalo Lahdensuon myötävaikutuksella Honkimäelle 1933.

Lapua ei ollut piirin suojeluskunnista aktiivisin missään suhteessa. Ylpeydellä pantiin kuitenkin merkille, että Lapuan 300 metrin radan näyttöhauta oli yksi maan parhaista. Sitä paitsi ammunnassa lapualaiset myös menestyivät erinomaisesti. Ratkaisevin apu saatiin patruunatehtaalla työskennelleestä maailmanmestari-ampuja Kullervo Leskisestä.

Myös kulttuurilla oli vahva sija toiminnassa. Lapuan suojeluskunnalla oli oma mieskuoro ja soittokunta, saatiinpa pystyyn näyttelijäryhmäkin. Lapua on tiettävästi ainoa paikallinen suojeluskunta jolla oli oma juhlavirtensä ja marssinsa.

Paikallisen suojeluskuntatyön keskuksena oli vuodesta 1927 nuorisoseurantalo, josta suojeluskunta osti puoliskon. Yhdessä ampumaradan kanssa se tuli kuitenkin niin kalliiksi, että rahapula oli ainainen. Varoja saatiin lahjoituksista ja tapahtumista. Kun keräyksiä oli käynnissä jatkuvasti, suojeluskunta muistutti joidenkin mielestä enemmän verottajaa kuin vapaaehtoisjärjestöä. Erään kerran suojeluskunnan johto loukkaantui paikalliseen kauppiaaseen, joka antoi keräykseen kolme markkaa eli lasten iltamalipun verran. Esikunta palautti rahat ja ilmoitti tästedes karttavansa liikettä. Mutta kun rahat taas olivat vähissä, parin vuoden päästä lähti taas avustuspyyntö samalle kauppiaalle.

Lapualle perustettiin vuonna 1933 myös suojeluskunnan poikaosasto, johon kuului parhaimmillaan noin 350 poikaa. Innostuneista vetäjistä oli kova pula, eikä ihme, sillä 13 poikaosaston vuotuiset harjoituskerrat saattoivat lähennellä kolmea sataa. Erityisen suosituksi tulivat kesäleirit.

Aivan elimellisesti suojeluskunnan yhteyteen kuului naisten Lotta Svärd -järjestö. Siihen kuului enimmillään peräti 200.000 suomalaista, siis melkein puolet enemmän kuin suojeluskuntiin, ja sitä on sanottu maailman suurimmaksi vapaaehtoiseksi maanpuolustusjärjestöksi. Lapualta valtakunnallisesti merkittäväksi lottavaikuttajaksi nousi yhteiskoulun rehtori Hilja Riipinen.

Sekä suojeluskuntien että lottajärjestön koetinkivi olivat sotavuodet 1939–1944. Järjestöjen voima ja niiden suunnaton merkitys mitattiin sodan lopputuloksessa: ylivoimaista vihollista vastaan Suomi selvisi, revittynä ja raadeltuna, mutta itsenäisenä, vapaana rakentamaan omaa tulevaisuuttaan. Hintana oli molempien järjestöjen lakkauttaminen Neuvostoliiton saneleman välirauhansopimuksen nojalla syksyllä 1944.

 

Arvoisat kuulijat,

Suurin piirtein tällaiselta näyttivät suojeluskunnat Lapuan näkökulmasta. Niistä vuosista on kulunut melkein kokonainen elinikä. Se on kunnioitettavaa historiaa, yhteistä perintöä. Mutta siinäkö kaikki? Miksi muistella suojeluskuntia lähes 70 vuotta niiden lakkauttamisen jälkeen? Vieläkö suojeluskunnat puhuvat ja antavat jotakin meille nykypäivän ihmisille? Paljonkin, uskon.

Suojeluskunnat syntyivät maailmaan, jossa yksinvaltainen keisarius oli kukistunut, mutta myöskään uuteen demokraattiseen hallintoon ei oltu vielä totuttu eikä demokratiaan täysin luotettu. Vaikka suojeluskunnat oli järjestetty sotilaallisen hierarkian mukaisesti, ne itse asiassa toteuttivat vahvasti paikallisdemokratian henkeä. Suojeluskunnat olivat yksi suuri valtakunnallinen perhe, mutta samalla ne muotoutuivat paikallisen toiminnan mukaan. Kotiseudun miehet olivat toistensa rinnalla, tuttujen päälliköiden ja tutun paikallisesikunnan komennossa. Järjestö kasvoi alhaalta ylöspäin.

Paikallisia suojeluskuntia syntyi ympäri maata kaikkiaan 672, mikä on huikea määrä. Yhtä matkaa niiden kanssa itsenäisen Suomen armeija rakentui joka puolelle valtakuntaa. Tänään maanpuolustuksen alueellisuudesta keskustellaan päinvastaisesta näkökulmasta. Maailmansotien välillä mentiin alueille ja perustettiin uusia yksiköitä. Nyt niitä ollaan kovaa vauhtia lakkauttamassa.

Elämme maailmassa, jossa rahaa ja resursseja on käytössä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Me olemme liukuhihnayhteiskunta, jonka ylimpänä uskonkappaleena on taloudellinen tehokkuus. Kyse ei ole siitä, etteikö meillä olisi varaa. Kyse on siitä, mihin me haluamme resurssimme käyttää ja mitä me ajattelemme sen taloudellisen tehokkuuden käytännössä tarkoittavan.

Onko todella niin, että suuret yksiköt pelastavat meidät? Hoitavatko ne todella entiset tehtävät tehokkaammin ja edullisemmin? Varmasti jossain kohtaa näin tapahtuukin, eivät kaikki suuret yksiköt ole huonoja tai tehottomia, mutta yksipäätyiseksi ohjenuoraksi keskittäminen ei missään tapauksessa sovellu. Välillä tuntuu siltä, että alueellisia yksiköitä halutaan lakkauttaa pelkässä periaatteellisessa keskittämisen ja suuruuden ekonomian vimmassa eikä nähdä sen kokonaismerkitystä.

Nykyään paikallisia suojeluskuntia laitettaisiin varmasti suuriin yksiköihin ja hallintoa keskitettäisiin. Samalla suojeluskunnan paikallinen perusta murennettaisiin ja järjestö syötäisiin sisältä päin. Tapahtuuko näin alueelliselle maanpuolustuksellemme? Tapahtuuko sama mureneminen kunnille, joita on uhattu jopa pakon voimalla viedä yhä kauemmas ihmisistä ja paikallisuudesta? Miksi me haluamme murtaa paikallisuuden ja sen myötä ihmisten osallisuuden? Koska se on pakko, sanotaan. Taloudellinen pakko. Mutta tuoko keskittämispolitiikka todellisia säästöjä ja mitkä ovat sen muut vaikutukset? Ettei vain säästettäisi euroa täältä ja samalla luotaisi kahden euron meno toisaalle?

Me tarvitsemme varuskuntaa myös Pohjanmaalla. Me tarvitsemme Pohjanmaan sotilassoittokuntaa. Me tarvitsemme alueellista maanpuolustusta. Suomalainen maanpuolustus ei ole koskaan perustunut suuruuden ekonomiaan. Jos niin olisi ollut, ei talvi- ja jatkosotaan olisi kannattanut edes lähteä ylivoimaista vihollista vastaan. Suomalainen maanpuolustus on nojannut vahvaan paikallisuudesta ja alueellisuudesta lähtevään maanpuolustustahtoon. Toivottavasti me ymmärrämme vaalia sitä.

Ensi viikon tiistaina tässä samassa salissa pidetään Lapuan kutsunnat. Olen saanut jo useamman vuoden olla mukana lähettämässä kotikaupungin nuoria armeijaan. Kuten kulunut sanonta kuuluu, siellä nuorista tehdään miehiä. Kulunut tai ei, se on hyvin sanottu. Sillä armeija, kuten suojeluskuntakin aikanaan, antaa maanpuolustuksen lisäksi muitakin valmiuksia. Se kasvattaa kunnon kansalaisia. Se kannustaa omien rajojen ylittämiseen, ohjaa toimimaan yhdessä toisten kanssa ja opettaa yhteisten pelisääntöjen tärkeyttä. Ja yhä suurempi merkitys on myös liikuntakasvatuksella. Turhaan ei armeija mainosta itseään Suomen suurimpana kuntokouluna.

Aina välillä julkisessa keskustelussa vilahtaa yleisestä asevelvollisuudesta luopuminen. Toivon totisesti, että siihen ei mennä. Samoin kuin maanpuolustuksen survominen suuruuden ekonomian muottiin väheksyy sen moninaista merkitystä alueille ja sen ihmisille, samoin ajatus yleisen asevelvollisuuden korvaamisesta ammattiarmeijalla tuntuu unohtavan sen kokonaisvaltaisen kansalaiskasvatustyön, jota armeijassa tehdään.

Päinvastoin, minusta olisi syytä kehittää menetelmiä, jolla palvelus olisi mahdollista myös niille, joiden fyysiset tai psyykkiset edellytykset eivät ole parhaimpien tasolla. Heillekin tulisi olla sopiva palvelumuoto.  Kyllä, se lisäisi varusmiesten määrää ja kuluja, mutta varmasti maksaisi itsensä takaisin laajana ja monipuolisena reservinä kriisien varalta, nuorten fyysisen ja psyykkisen kunnon parantumisessa, kansallisen yhteenkuuluvaisuuden vahvistamisessa ja syrjäytymisen ehkäisemisessä.

Osattomuus ja syrjäytyminen ovat meidän yhteiskuntamme suuria vitsauksia. Niinpä ajatusmaailma, jossa toisella kädellä keskitetään suuruuden ekonomian ajatuksella ja toisella kädellä hoidetaan sen aiheuttamia syrjäytymisestä, irrallisuudesta ja osattomuudesta johtuvia ongelmia, on täysin kestämätön. Pelkään ja suren kehitystä, jossa yhteiskunta kadottaa paikallisuuden, kadottaa kotiseudun ja kadottaa ihmisen. Sellaiselta kuulostavat lisääntyvät puheet pahoinvointiyhteiskunnasta. Ehkäpä meidän pitäisi palata juurille: pois rakenteista, paikalliselle tasolle, alas yksittäisen ihmisen rinnalle.

 

Arvoisat kuulijat,

Kysyin, että vieläköhän suojeluskunnat puhuvat ja antavat jotakin tämän päivän ihmisille. Minusta ne opettavat meille ainakin kolme asiaa. Ensimmäiseksi ne kertovat maanpuolustustahdosta, siitä miten tärkeää on usko oman maan ja oman kotiseudun puolustamiseen. Toiseksi ne painottavat paikallisuuden merkitystä: yhteiskuntamme rakentuu alhaalta ylöspäin ja sen tärkeimpiä yksiköitä ovat perheet ja paikallisyhteisöt. Jos nämä perusyksiköt eivät ole kunnossa, yhteiskunnasta tulee toimintakyvytön.

Kolmanneksi suojeluskunnat muistuttavat meitä yhdessä tekemisen tärkeydestä ja yhteisön voimasta. Ylämäissämme ja alamäissämme me olemme yhdessä ja vain yhteistyöllä selviämme meitä kohtaavista haasteista.

Suojeluskuntia siis kannattaa muistaa ja kuunnella. Kalervo Hämäläinen on tiivistänyt ajatuksen puhuttelevalla tavalla Veteraanin iltahuudossa: "Kertokaa lastenlapsille lauluin. Himmetä ei muistot koskaan saa." Sydämestä lähtevä kiitos teille suojeluskuntalaiset, kiitos sotiemme veteraanit. Ja kiitos teille maanpuolustus-, veteraani- ja perinnejärjestöt, jotka pidätte liekkiä palavana.

Toivottavasti me emme anna koskaan muistojen himmetä. Kesän 1917 pyykkivala velvoittaa meitä vielä tänäkin päivänä: "Pysy lujana omalla maalla. Oma maa vielä sun kuntoas kysyy."

Kiitos.

Julkaisuhistoria:

12.10.2012   Versio 1   AdminMuseo
8.11.2012   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Lapuan Nahka- ja lapikastehtaalta

Logot