HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

10.7.2013

Kaarlo Lamminheimo (1891–1962)

Urho Kaarlo Lamminheimo

Kuvataiteilija, jääkärivänrikki

Syntynyt  
24.1.1891 Ilmajoki
Kuollut  
15.10.1962 Lapua

Urho Kaarlo Lamminheimo (1891–1962) oli lapualainen kuvanveistäjä, taidemaalari ja graafikko sekä jääkärivänrikki. Hän opetti Lapuan Yhteiskoulussa 1923–1943 ja antautui sen jälkeen täysiaikaisesti taiteelle. Lapualla on useita hänen julkisia teoksiaan sekä runsaasti yksityisomistuksessa olevia töitä.

Kuvanveistäjästä jääkäriksi

Urho Kaarlo Lamminheimo syntyi Ilmajoella pankinkamreerin perheeseen. Alavutelaissyntyinen isä oli Ilmajoen keskeisiä kuntamiehiä. Äiti oli lähtöisin Lapualta Hellanmaan Hantulasta.[1]

Jo lapsuudessaan Kaarlo ihaili Ilmajoen suurten talojen taidokkaita talonpoikaisesineitä. Hän piirsi ja veisteli puusta kaikenlaista. Taidemaailmaan innosti ehkä myös hopeaseppä-isoisän esimerkki.[2]

20-vuotiaana Kaarlo suuntasi maan tärkeimpään taidelaitokseen Ateneumiin.  Hän opiskeli Taideteollisuuden Keskuskoulun kuvanveistoluokalla Helsinkiin 1911–1913. Kuvanveiston lisäksi hän sai opetusta maalauksessa.[3]

Vuonna 1913 Lamminheimo palasi kotiinsa. Hän työskenteli koristetaiteilijana ja taidemaalarina, vaikka maailmansodan taloudellisesti vaikea aika ei antanutkaan siihen parhaimpia puitteita.[4]

Lamminheimon kotona suomalaisuusaatteella oli vahva kannatus. Niinpä ei ollut ihme, että Kaarlo lähti lähti jääkäriksi Saksaan ja liittyi 27. Jääkäripataljoonan pioneerikomppaniaan 23.2.1916. Hän osallistui Saksan armeijan riveissä Venäjän vastaiseen sotaan Misse-joella, Riianlahdella, Schmardenissa ja Aa-joella.[5]

Elokuussa 1916 Lamminheimo joutui sydänvian takia hoidettavaksi Tukkumin ja Mitaun sotilassairaaloihin, josta hänet lokakuussa siirrettiin täydennysjoukkoihin. Hän palasi joulukuussa 1916 pioneerikomppaniaan ja siirtyi syyskuussa 1917 2. komppaniaan.[6]

Kun jääkärien Suomeen paluun aika koitti, Lamminheimo liittyi Suomen valkoiseen armeijaan aliupseeriksi ja saapui pääjoukon mukana Vaasaan 25.2.1918. Vapaussodan aikana hän palveli koulutusaliupseerina ja joukkueenjohtajana. Taisteluihin hän osallistui Viipurin valloituksen yhteydessä.[7]

Sodan päätyttyä toukokuussa 1918 Lamminheimo jäi edelleen puolustusvoimien palvelukseen. Hän oli joukkueenjohtajana Jääkäripataljoonassa ja Pioneerikoulutuspataljoonassa. Hän erosi armeijasta helmikuussa 1919.[8]

Neljännesvuosisata piirustusopettajana

Syksyllä 1918 avioitunut jääkärivääpeli oli taiteillut Saksassakin mm. Lauri Leppäsen ja Aksel Einolan kanssa. Libaussa hän teki sotilaskanttiinina palvelleelle koululle Kalevala-aiheisen seinämaalauksen.[9]

Kotimaassa Lamminheimo palasi taiteen pariin. Hän oli vuosina 1920–1923 Limingan kansanopiston käsitöiden ja piirustuksen opettajana. Elokuusta 1921 huhtikuuhun 1922 hän käväisi välillä vaimon kotimaisemissa Inarin suojeluskunnan paikallispäällikkönä.[10]

Elämä oli kuljettanut vähän yli 30-vuotiasta miestä monessa paikassa. Pysyvä kotipaikka löytyi vasta syksyllä 1923 Lapualta, äidin kotipaikkakunnalta. Lamminheimo opetti Lapuan Yhteiskoulussa piirustusta, kaunokirjoitusta ja käsitöitä 1923–1943.[11]

Koulunpidon ohessa Lamminheimo opiskeli  vuonna 1938 Statliche Akademie für Graphische Künste und Buchgewerbessä Leipzigissa professori Walter Tiemannin johdolla sekä teki opintomatkan Dresdeniin.[12]

Taiteilijaksi varttuneella iällä

Erottuaan opettajantoimestaan hän keskittyi päätoimisesti taiteen tekemiseen. Hänen keskeisin luomiskautensa 1943–1962 ajoittui siten varttuneelle iälle. Lapualla se laskettiin eduksi, kun nuoruuden innostus oli vaihtunut seesteisyydeksi, suuriakin kansanjoukkoja innostavaksi taiteeksi.[13]

Lamminheimo oli Suomen Taiteilijaseuran ja Pohjalaisen Taiteilijaliiton jäsen sekä kuului jälkimmäisen johtokuntaan 1943–1946 ja 1952. Lisäksi hän kuului pohjalaiseen Botnia-taiteilijaryhmään sekä Seitapiiriin.[14] Hän piti näyttelyitä myös ns. Lapuan ryhmän kanssa, johon kuuluivat myös mm. Arvi Mäenpää, Onni Oja ja Yrjö Vihantola.[15]

Lamminheimon töitä oli ensimmäistä kertaa esillä näyttelyssä Helsingissä vuonna 1926. Sittemmin kotimaisia näyttelyitä oli useita. Lapualla niitä oli yksin tai yhdessä muiden kanssa melkein joka vuosi, esimerkiksi myyntinäyttely itsenäisyyspäivänä 1961.[16]

Töitä oli esillä useita kertoja Helsingissä (mm. 1945 ja 1951), muutama Vaasassa, Rovaniemellä 1950 ja Tampereella 1959. Vuonna 1947 hän oli mukana suomalaisen grafiikan näyttelyssä Tukholmassa.[17] Viimeiseksi jäi Botnia-ryhmän näyttely Kauhajoella vain muutama viikko ennen kuolemaa.[18]

Lamminheimon teoksia on ainakin Amos Anderssonin Taidemuseon ja Lapuan Taidemuseon kokoelmissa.[19]

Ensisijaisesti kuvanveistäjä

Lamminheimo oli alun perin nimenomaan kuvanveistäjä, ja sellaisena hän itsekin itseään ensijaisesti piti. Kuvanveistoa rajoittivat kuitenkin sen fyysinen raskaus, eikä kalliilla veistoksilla ollut tarpeeksi menekkiä elannoksi asti.[20] Lamminheimoa on pidetty erityisen taitavana koristeellisten puuveistosten tekijänä.[21]

Näkyvimpiä töitä olivat sotien muistomerkit ja sakraaliteokset. Lamminheimo teki Laihialle Hulmin taistelun muistomerkin, Isoonkyröön asevelihaudan muistomerkin ja Länkipohjaan lapualaisten muistopatsaan (1938). Lisäksi hän teki useita sankarivainajien muistotauluja.[22]

Enin osa julkisista töistä syntyi kuitenkin Lapualle. Lapuan kirkkoon hän suunnitteli puiset enkeliveistokset urkujen fasadiin sekä kirkkopihaan Suomen sodan (1935) ja esipolvien muistomerkit ja jääkäripatsaan jalustan (1958). Kauhajärven hautausmaalle valmistui sankarivainajien muistopatsas ja Lapuan siunauskappeliin kullanvärinen enkeliveistos.[23]

Lakeutta, Lappia ja symbolismia

Taiteilijana Lamminheimo oli hyvin monipuolinen: taidemaalari, graafikko ja kuvanveistäjä. Hän ei omaksunut mitään selkeää taidesuuntausta, mutta tunsi erityistä viehtymystä symbolismiin ja mystiikkaan.[24]

”Kun joutuu vastatusten taiteilija Lamminheimon symbolisen maalauksen kanssa, herättää se katsojassa myötäelämistä. Tuntuu kuin jossain syvällä olisi taulun aihe ja kohtalonomaisuus koskettaneet joitakin alitajunnan osia”, Vaasa-lehti luonnehti vuonna 1961.[25]

Seinäjokelaisen kuvataiteilijan Oiva Polarin mukaan Lamminheimon ensimmäiset säilyneet työt ovat vuosilta 1915–1916. Ne osoittavat hänen mukaansa jo huomattavaa taitoa.[26]

Grafiikalla on Lamminheimon tuotannossa huomattava rooli. Puupiirrokset ja erilaisin metallikaiverrus- ja syövytysmenetelmin tehdyissä painokuvissa on hänelle tyypillistä mystiikkaa. Esimerkiksi Polari nostaa ”Tähtien rukouksen”, jonka pelkistetyssä kuvassa nähdään alistuneita ihmisiä korkean tähtitaivaan alla. Kuivaneulapiirroksissa korostuvat huolelliset perinteiset menetelmät. Vaikuttavimpana esimerkkinä Polari pitää pienoiskuvaa ”Peikot varkaissa” (1955).[27]

Maakuntalehdet arvioivat Lamminheimon grafiikkaa ”korkeimpaan suomalaiseen luokkaan”. Hänen töitään luonnehti ”voimakas, osuva karasteriikka, sisäinen intensiteetti, levollinen hallittu rytmi ja taitava materiaalin käsittelytapa”.[28]

Lamminheimon öljyvärityöt kuvaavat erityisesti lakeusmaisemia. ”Lakeuden minä hallitsen, vaikka se on vaikea kuvata – – ei ole runsasta taustaa, on vain taivasta ja maata”, hän luonnehti. Lakeusmaisemissakin nähtiin ”jotakin mystillistä, joka viipyy harmaiden heinäseipäiden vaiheilla, kajastaa pilvien lomasta lakeudelle tulvivasta valosta ja viipyilee ounastelevana latojen vaiheilla.” Niitä hankittiin runsaasti lapualaiskoteihin.[29]

Maalausten toinen suosikkiaihe oli Lappi. Vaimonsa kotimaisemissa Lamminheimo maalasi muutamia viikkoja joka kesä. Lisäksi syntyi henkilöaiheita ja muotokuvia, joissa nähtiin oivallisia luonnekuvauksia. Oma lukunsa olivat kiihkeän ekspressionistisen maalaukset, joita luonnehtivat värien rehevyys ja rajut lennokkaat siveltimenvedot.[30]

Kynä-, hiili- ja tussipiirroksissa Lamminheimo pyrki kohti symbolistista kuvausta. Henkilöhahmojen pitkäksi venynyt muoto kuvaa nöyrää alistumista ja kärsimystä, joka huipentuu lukuisiin ristiinnaulitun ja kuoleman esityksiin. Niiden vastapainona ovat pikkupiirustukset, joissa on kuvattu talonpoikia, peikkoja ja haamuolentoja koomisissa tilanteissa.[31]

Akvarelleissaan Lamminheimo käytti ohuita kuultavia värejä. Maisemakuvauksissa, joita hän teki myös karkeammalle paperille, on pyrkimystä rohkeampaan ilmaisuun. Näissä töissä on nähty potentiaalia ”hyvinkin kantaviin saavutuksiin”.[32]

Lamminheimon maalauksista näkyvimpiä ovat sakraalitilojen ja koulujen tehdyt työt. Alttaritauluja hän teki Kauhajärven (1938), Tiistenjoen (1953) ja Karijoen (1954) kirkkoihin. Kauhavan siunauskappeliin, Lapuan keskuskansakoululle sekä Lapuan ja Teuvan Yhteiskoululle hän teki seinämaalaukset.[33] Huone, jossa Lapuan Yhteiskoulun seinämaalaus sijaitsee, nimettiin Lamminheimo-saliksi.[34]

Varsinaisten taideteosten lisäksi Lamminheimo suunnitteli lippuja, ryijyjä ja tekstiilimalleja. Lapuan Reserviupseerikerholle Kaarlo Lamminheimo suunnitteli 1960-luvun alussa lipun yhdessä taiteilija Ritva Oksasen kanssa. 1930-luvulla hän suunnitteli myös Yrjö Liljamon liikkeelle pohjalaistyylisiä polttopintaisia huonekaluja.[35]

Lapualainen kotiseutu- ja museomies

Vuonna 1923 Lapuasta tuli Lamminheimon koti loppuelämäksi. Hän muistutti lapualaisia mielellään äitinsä juurista Hellanmaassa, ”ettei luettaisi verenkuljettamaksi”.[36]

Vuonna 1926 valmistui oma talo, mutta sen Lamminheimo myi ja teki omin ja ystävien voimin vuonna 1935 Alanurmontien varteen Katteluksenkylään uuden entistä ehomman kodin. Hänen oppilaaksi Yhteiskoulussa nimittivät sitä Mustepullotaloksi. Siellä oli kattoikkunoilla varustettu ateljee, mutta kun sen säänkestävyys jätti toivomisen varaa, Lamminheimo siirsi välineensä alakerran nurkkahuoneeseen.[37]

Alajoella Lamminheimolla oli toinen ateljee. Siellä syntyi valtaosa hänen lakeusmaisemistaan.[38]

Lamminheimon taiteilijasieluun yhdistyi myös vahva kotiseutuhenki. Muualta tulleena hän näki lapualaisen perinteen arvon ja alkoi Kirkonkylässä ensimmäisenä kiinnittämää huomiota sen säilyttämiseen. Vuosina 1925–1926 hän pani Leevi Mäen ja Lauri Rintalan kanssa toimeen vanhojen esineiden keräyksen.[39] Itse hän pelasti maalausmatkoillaan paljon vanhoja esineitä, jotka sitten kuljetti polkupyöränsä tarakalla talteen.[40]

Vuonna 1930 hän oli valmistelemassa Lapuan kunnallista museota, joka sillä erää tosin jäi elämään vain paperille. Vuonna 1937 museota varten perustettiin kotiseutuyhdistys Lapua-Seura. Lamminheimo oli mukana perustamispuuhissa ja toimi seuran johtokunnassa alusta lähtien 1960-luvulle saakka.[41]

Ränkimäen museo – tai Lapuan ulkomuseo, kuten sitä aluksi kutsuttiin – oli paljolti Lamminheimon aikaansaannos. Hän keräsi sinne esineitä, mutta myös järjesti ja luetteloi niitä. Lamminheimo säilyi museon läheisenä ystävänä kuolemaansa saakka.[42]

Sotien aikana Lamminheimo toimi Lapuan suojeluskunnan esikunnassa.[43]

Vaatimaton isänmaanystävä

Kaarlo Lamminheimossa eli vahva taiteen palo, hellittämätön ilmaisun tarve ja yhä syvempien tasojen etsiminen.[44]

Hän oli lämmin, aristokraattinen persoona sekä huumorintajuinen ja seurallinen luonne. Toisaalta hänessä oli paljon sulkeutunutta sisäänpäinkatsojaa, joka ei halunnut tehdä itsestään numeroa sen enempää taiteilijana kuin ihmisenäkään. Etupenkkejä ja liiallista julkisuutta hän vältteli tarkoituksella. ”Hän ei turhia puhunut eikä puhissut. Sanoilla ja teoilla oli tarkoitus”, pojanpoika muisteli.[45]

”Ihmisen on oltava työssään rehellinen”, oli Lamminheimon elämänohje. Tätä vaatimusta hän pyrki myös noudattamaan koko elämänsä ajan.[46]

Aatteellisesti Lamminheimo oli periksiantamaton isänmaan ja kotiseudun mies.[47] Hän oli Yhteiskoululle vuonna 1926 syntyneen Karjala-seuran kuraattori ja Lapuan Rintamamiesyhdistyksen jäsen vuodesta 1930. Jääkäriliiton Etelä-Pohjanmaan alaosastossa hän oli peräti puheenjohtajana 1934–1935.[48]

Lamminheimo ylennettiin vuonna 1938 suojeluskunta-upseeriksi. Hän sai myös useita ansiomerkkejä sotilasansioistaan.[49]

Itsenäisyyspäivänä 1960 tasavallan presidentti myönsi hänelle Pro Finlandia-mitalin.[50]

Leposija oman teoksen vierestä

Kaarlo Lamminheimo oli pitkään henkisesti ja fyysisesti hyvässä kunnossa. Vielä 70-vuotiaana hän eli kiihkeitä luomisvuosia, jotka toivat mieleen kilpailun ajan kanssa.[51]

Lammiheimo kuoli Lapualla 71-vuotiaana syksyllä 1962. Hänet siunattiin Lapuan tuomiokirkossa, jossa saattoväkeä oli lähes täysi kirkollinen. Alttaria koristi Suomen lipun lisäksi hänen suunnittelemansa Lapuan reserviupseerien lippu.[52]

Siunauspuheen aiheeksi oli valittu sama lause, jonka Lamminheimo oli valinnut yhden päätyönsä Tisitenjoen alttaritaulun aiheeksi: ”Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” –  ”Tämän paikkakunnan henki, vapauden henki, lakeuden henki löysi ystävästämme kuvaajansa, aidon ja uskollisen”, rovasti Ville Kuoppala luonnehti siunauspuheessaan.[53]

Lamminheimo haudattiin kirkkopihan jääkärihautausmaalle, jota vartioi hänen tekemällään jalustalla seisova jääkäripatsas.[54]

Hänen syntymänsä 100-vuotispäivänä Lapuan kaupunki ja Lapua-Seura muistivat pidettyä taiteilijaa kunniakäynnillä hänen haudallaan.[49]

Julkaisuhistoria:

9.10.2012   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Viittaukset

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Naishenkilöitä meijerityössä (P00:2497)

Logot