HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

9.7.2013

Jaakko Ikola (1912–1994)

Jaakko Ikola (1912–1994) oli lapualainen kansakoulunopettaja, kuoromies ja kuntavaikuttaja. Hän oli 1960-luvulla Lapuan keskeisiä kuntamiehiä ja pitkäaikainen sosialidemokraattien luottamushenkilö. Hän johti lapualaisia kuoroja vuosina 1948–1971 ja palkittiin director musices -arvonimellä.

38 vuotta Kirkonkylän kansankoulunopettajana

Jaakko Ikola syntyi maataloon Lapuan Härsilänkylässä. Isä Kustaa Ikola oli tunnettu kuntamies ja seurakunnan körttiläinen kirkkoväärti.

Kansakoulun jälkeen edistykselliset vanhemmat päästivät Jaakon Kajaanin seminaariin, josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi kesäkuussa 1934.[1]

Työpaikka järjestyi kotipitäjästä, jossa hän aloitti Kirkonkylän kansakoululla jo samana syksynä.[2] Tästä tuli Ikolan ainoa rauhanaikainen työpaikka ja 38-vuotinen elämäntyö.[3]

Alkuaikoina opetusluokat olivat suuria, sillä parhaimmillaan ja pahimmillaan 52 oppilasta saattoi istua Ikolan tunnilla. Uudistukset kuitenkin tekivät tuloaan. Uuteen peruskouluun Ikola suhtautui myönteisesti, mutta kansalaiskoulu tuntui hänestä arveluttavalta rinnakkaismuodolta.[4]

Sotien raskas muisto

Talvisodan aikana Ikola palveli ensin 8. divisioonan esikunnassa ja sitten käytyään sodan aikana reserviupseerikurssin oli ErP 7 joukkueenjohtajana. Jatkosodassa hän toimi JR 16 joukkueenjohtajana Kiteeltä Laatokan rannalle, oli komppanianpäällikön sijaisena ja toimi Itä-Karjalassa kansakoulunopettajana.[5]

Raskaat sotavuodet jäivät Ikolan mieleen loppuelämäksi. Hän kirjoitti Lapuan Sanomiin useita sotakirjoituksia otsikolla ”Siellä jossakin” 1960-luvulla. Huhtikuusta 1978 alkaen Lapuan Sanomissa julkaistiin hänen omiin ja lapualaismiesten kokemuksiin perustuvan romaanikäsikirjoituksen Kolmas joukkue ­– eteenpäin.[6]

Yhden mieluisimman muiston hän jätti kuitenkin kirjoituksissaan kertomatta ja paljasti sen vasta 80-vuotishaastattelussaan. Kun Ikolan rykmentti pysähtyi vuonna 1941 muutamaksi päiväksi Räisälään, pataljoonan komentaja majuri Yrjö Vasama tuli Ikolan luokse: ”Sinä saat ensimmäisenä miehenä pataljoonasta lähteä kuntoisuuslomalle.” – ”Nämä Vasaman sanat ovat minun arvokkain mitalini”, Ikola kertoi myöhemmin.[7]

Sodan jälkeen Ikola oli perustamassa Lapualle reserviupseerikerhoa vuonna 1941. Hänet ylennettiin reservin yliluutnantiksi 1969. 1980-luvulla hän oli vielä tekemässä lapualaisten rintamanaisten ja sotaveteraanien matrikkelia, joka ilmestyi 1987.[8]

Palkittu kuoronjohtaja

Monet vuodet Ikola sai keskittyä opettajantyöhönsä täysipainoisesti. Vastapainoa sille tarjosi erityisesti musiikkiharrastus. Soittamiseen hän oli ollut mieltynyt lapsesta saakka. Sotien hän soitti Lapualla toimivissa orkesterissa klarinettia 1945–1947 ja johti vain hetken aikaa toiminutta Lapuan Torvisoittokuntaa 1948–1950.[9]

Laulamiseen Ikolan sydän ei palanut samalla tavalla kuin soittamiseen, mutta nimenomaan laulumiehenä hän tultiin Lapualla tuntemaan. Kun Lapuan Sekakuoro oli jäänyt ilman johtajaa, Sähköyhtiön toimitusjohtaja Leevi Mäki alkoi suostutella häntä siihen vetoamalla että seminaarissa oli annettu tarpeellinen musiikkiopetus ja jos kuoro nyt loppuu niin se on Ikolan syy.[10]

”Mietin asiaa hetken ja päätin sitten, ettei minua ainakaan voida syyttää sekakuoron kuolemasta. Lupasin mennä kokeilemaan ja sitä kokeilemista riitti 20 vuotta.”[11]

Ikola johti Sekakuoroa 1948–1968. Hänen johdollaan se osallistui kaikkiin Sulasolin valtakunnallisiin ja Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran maakunnallisiin laulujuhliin. Lahden Laulujuhlilla 1951 se nousi ensimmäiselle sijalle alle 45 laulajan sarjassa. Vuonna 1963 Sulasol lähetti sen edustuskuoronaan Pohjoismaisille Laulujuhlille Norjan Hamariin.[12]

Seuraavaksi Ikolan hoitoon tuli vuonna 1953 Lapuan Työväen Sekakuoro, joka muuttui vuonna 1958 Lapuan Työväen Mieskuoroksi. Sitä Ikola johti vuoteen 1970. Mieskuoro esiintyi monissa tilaisuuksissa Lapualla ja maakunnassa ja ”amatöörikuorona pystyi varsin hyviin suorituksiin”, mistä kunnia kuoron puheenjohtajan Johannes Hippolinin mukaan lankesi ennen muuta Ikolalle.[13]

Vielä yhden kuoron Ikola otti johtaakseen. Lapuan Kirkkokuorossa hän oli itsekin laulanut jo seminaarista valmistumisesta lähtien ja ollut sen äänten harjoittajana vuoteen 1948. Sekakuoron johtaminen vaati jättämään kuoron, mutta hän palasi ja johti kuoroa 1962–1971 kuuluen myös sen johtokuntaan. Kuoro esiintyi vuosittain noin 30 kertaa ja vuonna 1970 siltä ilmestyi neljä hengellistä laulua käsittävä äänilevy Maan matkaaja.[14]

Puolivahingossa syntynyt kuoronjohtajan tehtävä vei kiireisimpänä aikana Ikolalta kolme harjoitusiltaa viikossa ja lisäksi suuren määrän esiintymispäiviä. ”Se on ollut innostavaa työtä innostuneiden laulajien parissa. Vaikka joskus on ollutkin hiukan vastahakoista lähteä harjoituksiin, on illan aikana unohtanut väsymyksensä laulun parissa. Kuorojen erilaiset esiintymismatkat ja retkeilyt ovat ilman muuta antaneet omaa vaihtelua arkipäivään”, Ikola kuvasi tehtävänsä jätettyään.[15]

Musiikillisista ansioistaan Sulasol myönsi Ikolalle hopeisen ansiomerkin kesällä 1972. Marraskuussa 1972 hänelle myönnettiin lapualaiskuorojen anomuksesta director musices -arvonimi.[16]

Sosialidemokraattien äänenä kunnassa

Kuntaelämä ja politiikka olivat tulleet Ikolalle tutuiksi jo lapsuudenkodissa. Sitä mukaa kun isä jätti moninaisia tehtäviään 1940-luvulla, alkoi poika viritellä omaa poliittista vaikuttamistaan. ”Se on tämä meidän demokratiamme sellainen, että siinä on pyrittävä jokaisen sanomaan sanansa, jos kerran aikoo vaikuttaa asioihin”, hän kuvasi.[17]

Toisin kuin oikeistolainen isä, poika-Ikola löysi sotien jälkeen poliittisen kotinsa sosialidemokraattien parista. Hän liittyi Lapuan Työväenyhdistykseen vasta miehisellä iällä 41-vuotiaana, mutta hänestä kasvoi yhdistyksen keskeisiä toimijoita ja näkyvimpiä työväenaatteen kuntamiehiä. Hän kuului sen johtokuntaan 1956–1970 ja istui myös Osuusliike Laajan hallintoneuvostossa.[18]

Ensimmäinen kunnallinen luottamustehtävä oli Kirkonkylän äänestysalueen vaalilautakunnan puheenjohtajana 1953–1963. Seuraavana vuonna hänet valittiin sosialidemokraattien listalta kunnanvaltuustoon, jossa hän toimi vuoteen 1972 saakka. Kunnanhallituksessa hän toimi 1955–1968.[19]

Ikolan rooli kunnassa oli merkittävä, sillä hän oli kunnanjohtaja Heimo Ylihärsilän harvoja luottomiehiä. Hän osallistui monesti kunnanjohtajan valmisteleviin palavereihin. Pienimmillään päätöksiä hiottiin vain valtuuston puheenjohtajan Kustaa Tiitun, kunnanjohtaja Ylihärsilän ja Ikolan kesken.[20]

Ikolan kunnalliset lautakuntatehtävät liittyivät lähinnä koulutukseen ja kulttuuriin. Läheisin tehtävä oli luonnollisesti kauppalanhallituksen edustajan tehtävä kansakoululautakunnassa 1956–1968.[21]

Ikolalla oli merkittävä osuus keskiasteen koulu-uudistuksessa, jossa hän yhdessä Tiitun ja Ylihärsilän kanssa muodosti taustaryhmän. Hän oli alusta lähtien 1957–1977 Lapuan seudun ammattikoulun liittohallituksen jäsen. Samoin hän kuului alusta 1959–1968 lähtien Kiviristin Yhteiskoulun johtokuntaan ja oli vaikuttamassa Arvi Suutalan valintaan sen rehtoriksi. Vielä hän kuului vuonna 1960-luvulla Lapuan kauppaoppilaitoksen väliaikaiseen johtokuntaan ja oli 1969–1972 koulusuunnittelutoimikunnan jäsen.[22]

Jo ensimmäisenä valtuustovuotenaan Ikola valittiin kirjastolautakuntaan 1954–1968, josta hän oli puheenjohtajana 1956–1958 ja kauppalanhallituksen edustajana 1963–1968. Vuosina 1961–1968 hän oli kauppalan edustajana Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitossa ja 1966–1972 Etelä-Pohjanmaan kulttuuriparlamentissa. Lapuan kulttuurilautakuntaan ja Lapuan Musiikkiopiston kannatusyhdistykseen hän kuului 1967–1972.[23]

Lisäksi Ikola oli Lapuan paikallissairaalan johtokunnan jäsen 1954–1972 ja Seinäjoen keskussairaalan kuntainliiton liittovaltuuston varajäsen 1969–1972, verotuslautakunnan jäsen 1960–1963, suhteellisten vaalien vaalilautakunnan jäsen 1962–1972, sääntötoimikunnan jäsen 1964–1968, palkkatoimikunnan jäsen 1964–1968 sekä kunnallisen asuntotuotanto-ohjelman toimikunnan jäsen 1968–1972. Lisäksi hän kuului kasvavan kauppalan uusia katunimiä pohtivaan nimistötoimikuntaan vuodesta 1970.[24]

[25]”Kunnallisessa toiminnassa vasta sisältä päin oikein tajuaa, kuinka monitahoinen kunnalliselämän sarka voi olla. Joskus ihan hallottaa, kun huomaa kuinka suurista asioista on kysymys ja kuinka suuria rahasummia tarvitaan. Usein tuntuu myös siltä, ettei oma asiantuntemus riitä. Sitä toivoisi monesti olevansa jonkinlainen profeetta, että osaisi nähdä riittävän kauaksi tulevaisuuteen”, hän pohti.[26]

Sosialidemokraattien kansanedustajaehdokkaana Ikola oli useampaan kertaan. Vuosina 1954–1962 hän pääsi kansanedustajan varamieheksi. Vuoden 1962 vaaleissa hän sai kaikkiaan 1448 ääntä.[27]

Kahdesti hän oli myös ehdokkaana presidentin valitsijamieheksi. Valituksi hän tuli ensimmäisellä kerralla vuonna 1956, jolloin kun sosialidemokraattien K. A. Fagerholm hävisi varsinaisen vaalin maalaisliiton Urho Kekkoselle vain yhdellä äänellä.[28]

Vahva körttiläinen kotitausta lienee vaikuttanut siihen, että Ikola valittiin Lapuan kirkkovaltuustoon 1957–1974.[29]

Hiljaiset eläkevuodet

Vuonna 1972 Ikola siirtyi eläkkeelle sekä virkatoimistaan että luottamustehtävistä. Keväällä jäi koulu ja syksyn kuntavaaleissa hän ei enää ryhtynyt ehdokkaaksi. ”On osattava pudottautua myös ajoissa pois, ettei tule liian vanhaksi. On annettava nuoremmille tilaa”, hän pohti kesällä 1972.[30]

Menevän miehen yhtäkkinen pysähtyminen sai vaimonkin mietteliääksi, mitenkähän aika mahtaisi kulua. Ikolalla itsellään oli vapautuneen miehen leppoisa asenne: ”Tämän kesän sunnuntait ovat jo yhtä lukuun ottamatta täysiä. Ja arkipäiviksi kyllä riittää puuhaa. Minulla on tuolla suuri pino valokuvia. Kunhan nekin nyt ensin järjestän sopivaan järjestykseen ja lii maan albuymiin, niin hyvä on. Sitten minulla on paljon lukemattomia kirjoja. Otanpahan tuolta hyllystä sopivan kirjan ja ryhdyn lukemaan. Nyt voin tehdä sitä, mikä minua miellyttää. Sillä kello ei enää minua komenna niin kuin tähän saakka.”[31]

Totaaliselle eläkkeelle jäänyt täysinpalvellut kansakoulunopettaja ei ottanut sijaisuuksiakaan enää hoidettavakseen. "Päätin, että kun lähden niin lähden.” Joka joulu hän osallistui kuitenkin keskuskoulun joulujuhliin. Vuonna 1991 koulun rehtori Heikki Pohjonen antoi hänelle muistoksi keramiikkapöllön ja nimitti hänet samalla Pääpöllöksi.[32]

Myös puutarhanhoito oli lähellä Ikolan sydäntä. Vuosina 1945–1954 hän piti vaimonsa kanssa kasvihuoneita, joissa kasvatettiin kurkkuja, tomaatteja ja kukkia. ”Varhain kesäaamuisin lähdimme polkupyörällä puutarhalle. Se oli lähes ympärivuorokautista työtä. Kevättalvella aikaisin kylvettiin kukat, syksyllä myöhään korjattiin viimeiset sadat. Vuodet olivat työntäyteisiä, mutta niissä oli vahva elämänmaku.”[33]

Eläkevuosinakaan viherpeukalo ei päässyt sammaloitumaan. ”Tapaan sanoa, että se on veren vika. Jo esi-isäni olivat viljelijöitä, eikä viljely ollut minulle kiireimpinä aikoinakaan vaivaksi.” Mielenvirkistystä tarjosivat myös klassisen musiikin kuuntelu ja oma laaja kirjasto, josta mieluisinta luettavaa 1000-luvun alussa eläneen persialaisen runoilijan Omar Khaijamin mieterunot.[34]

Vanhemmiten työntäyteiset vuodet alkoivatkin muistua mieleen niinä parhaimpina. Ikola asui Ikolantien kodissaan 80-vuotiaaksi asti, jolloin hän muutti leskenä Sahanplassiin kerrostaloon. ”Olen jo ajat sitten selvittänyt itselleni, että kun en enää jaksa hoitaa taloa ja puutarhaa, silloin lähden”, hän pohti muuton alla.[35]

Jaakko Ikola kuoli Lapuan terveyskeskuksessa lyhyen sairauden jälkeen 82-vuotiaana kesällä 1994.[36] Häntä pidettiin tarkkana, innostava ja tarmokkaana kuoronjohtajana. Hänen persoonansa oli avarakatseinen, asioihin monipuolisesti paneutuva ja kaikella tapaa maltillinen.[37]

Julkaisuhistoria:

25.9.2012   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Viittaukset

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Pohjoismaisen Pyhäkoulukokouksen osanottajia ruokailemassa v. 1947

Logot