HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

31.1.2014

Jalmari Lahdensuo (1880–1931)

Ernst Jalmari Lahdensuo (1880–1931) oli valtakunnallinen teatterivaikuttaja, opettaja ja lehtimies. Hän toimi Kansallisteatterissa apulaisjohtajana 1909–1914 ja johtajana 1914–1917, johti Tampereen teatteria, ohjasi Suomalaisessa Oopperassa ja opetti Näyttämöopistossa. Lapuan yhteiskoulua hän johti 1905–1909 ja julisti Lapuan Päivillä 1917 kuuluisan pyykkivalan.

Suuren talon maisteri

Jalmari Lagerstedt syntyi yhteen Lapuan mahtitaloista keskellä Kirkonkylää. Isä, suurviljelijä ja kunnallisneuvos F. W. Lagerstedt oli pitäjän kaikkein keskeisimpiä vaikuttajia.[1]

Jalmari oli 14-lapsisen sisarussarjan nuorimmasta päästä. Vauras koti tarjosi hyvät mahdollisuudet ajan oloon vielä harvinaiselle opintielle. Jalmari suuntasi Santeri-veljensä esimerkin mukaan Vaasan reaalilyseoon vuonna 1890. Hän kirjoitti sieltä ylioppilaaksi 1898.[2]

Vaikka Lahdensuo myöhemmin oli ulkoisesti melko tanakka, poikasena hän harrasti ahkerasti urheilua. Kesällä 1892 hän voitti Saarenpään talon pihalla pidetyt suuret kilpajuoksut poikasten sarjassa.[3]

Santeri-veljen esimerkkiä lienee siinäkin, että Jalmarinkin elämänura alkoi kaartaa opettajan ammattia kohti. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa saksan ja ranska kielten sekä estetiikan opintoja. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1904 ja vihittiin poissa olevana maisteriksi 1907.[4]

Lyhyt ura yhteiskoulun johdossa

Auskultoituaan normaalilyseossa Lahdensuo tuli vuonna 1905 Lapuan tuoreen yhteiskoulun opettajaksi ja johtajaksi opetusaineinaan erityisesti suomi ja saksa. Mukana muutti myös edellisenä vuonna vihitty aviovaimo, laulajatar Eeva Klemetti, kuulun kuoromiehen Heikki Klemetin sisar.[5]

Opettajanura jäi kuitenkin lyhyeksi, käytännössä kolmeen lukuvuoteen. Hän erosi Lapuan yhteiskoulusta vuonna 1909, mutta oli jo lukuvuoden 1908–1909 Saksassa opiskelemassa.[6]

Opettajavuosien on arvioitu kuitenkin olleen Lahdensuon elämän onnellisinta aikaa. Hän on hyvin innostunut opettamisesta ja kiintynyt oppilaisiinsa. Moneen hän jätti lähtemättömän jäljen voimakkaalla persoonallaan, ihanteellisella elämänkatsomuksellaan ja ainaisella myönteisyydellään.[7]

Aivan kokonaan opettajantehtävät eivät silti jääneet. Vuosina 1909–1911 Lahdensuo oli vielä Suomalaisen normaalilyseon saksan ja ranskan tuntiopettaja 1909–1911.[8]

Kansallisteatterin johdossa

Näytteleminen kuului Lahdensuo mieliharrastuksiin nuoruusvuosista saakka. Laajempaa näyttämöoppia hän sai 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Saksassa.[9]

Vuonna 1901 hän oli Greifswaldissa kieliopintojen takia, sitten kirjallisuushistoriallista väitöskirjansa vuoksi Münhcenissä 1904 ja Berliinissä 1908–1909. Lahdensuon tutkimusaihe oli Kristus näyttämöllä, minkä vuoksi hän seurasi Saksan eri teattereiden toimintaa ja erityisesti ohjaamista.[10]

Vahva sisäinen palo ajoi Lahdensuota koulutyöstä teatterin pariin. Opettajansa professori  Eliel Aspelin-Haapkylän välityksellä hän tarjoutui Suomen kansallisteatterin avustajaksi ja saikin vuonna 1909 kiinnityksen dramaturgiksi ja apulaisjohtajaksi. Väitöskirja jäi nyt sikseen, vaikka Lahdensuo oli tehnyt sen eteen jo suuria ponnisteluja.[11]

Kansallisteatterissa Lahdensuon yhteistyö pääjohtajan Adolf Lindforsin kanssa sujui kohtuullisesti, mutta toisen apulaisjohtajan, suomalaisen teatterin yhden kirkkaimman tähden Ida Aalbergin kanssa hänen oli vaikea tulla toimeen. Erityisesti Uuden Suomen teatteriarvostelija Maila Talvio hyökkäsi Lahdensuota vastaan, sillä hänestä Aalbergin olisi pitänyt olla ainoa ja itse oikeutettu teatterin johtaja.[12]

Kun Lindfors keväällä 1914 erosi pääjohtajan paikalta, Lahdensuo kutsuttiin hänen tilalleen. Apulaisjohtajiksi tulivat näytelmäkirjailija Eino Kalima ja neiti Matilda von Troil.[13]

Lahdensuon ohjauksessa Kansallisteatteri esitettiin myös vuonna 1914 Artturi Järviluoman Pohjalaisia, joka otettiin ohjelmistoon vasta kiistelyn jälkeen ja joka paljolti hänen ansiostaan nousi kansalliseksi merkkiteokseksi. Lahdensuo ohjasi sen myös Lapualla. Johtajakauden menestyksiä olivat myös moraliteetti Jokamies, Maria Jotunin Miehen kylkiluu sekä kevään 1916 suuri tapaus Peer Gynt, jossa hän pyrki luomaan teatteria suuren maailman tyyliin.[14]

Lahdensuon vahvuuksia teatterinjohtajana olivat organisaatiokyky ja taloustaidot. Maailmansodan epävarmoina vuosina teatteri menestyi taloudellisesti hyvin. Teatterin oppilaskoulukin saavutti hänen johdollaan 1909–1917 hyviä tuloksia.[15]

Kolmen erilaisen johtajan yhteistoiminta oli kuitenkin rakennettu liialle optimismille, minkä lisäksi Lahdensuo alkoi saada vuodesta 1916 lähtien lisääntyvässä määrin kritiikkiä taiteellisten kykyjen vähäisyydestä, tekniikan korostamisesta luovuuden sijaan ja kypsymättömyydestä maan suurimman teatterin johtoon. Hänen suoraviivainen luonteensa ei tehnyt asiaa ainakaan helpommaksi.[16]

Tammikuussa 1917 alkoi kiivas sanomalehtiväittely, jossa Lahdensuota haukuttiin toisaalta ja puolustettiin toisaalta. Esimerkiksi V. A. Koskenniemi kirjoitti keväällä 1917: "Parhaat tulokset on hra Lahdensuo nähdäkseni saavuttanut historiallisten kappaleiden sekä puku- ja dekoratsioninäytelmien tulkitsijana, kun sensijaan runollisesti syvemmät ja psykoloogisesti rikkaammat näyttämöluomat ovat enimmän kärsineet hänen käsissään."[17]

Keväällä 1917 teatterin johtokunta esitti näyttelijäkunnan tukemana hallintoneuvostolle Lahdensuon palkkaamista kolmen vuoden kaudeksi. Hallintoneuvosto tarjosi Lahdensuolle ensin vuoden ja sitten vielä kahden vuoden pestiä, mutta hän piti kiinni kolmesta vuodesta. Se ratkaisi, ja Lahdensuo jäi äänestyksen jälkeen valitsematta.[18]

Sota kuljettaa Tampereella ja Helsingissä

Lahdensuo suuntasi nyt Tampereen teatterin johtajaksi, jossa kuitenkin taloudelliset vaikeudet rajoittivat toimintaa huomattavasti. Kausi jäi muutenkin vain syksyyn 1917, kun toiminta keskeytyi tammikuussa 1918 puhjenneeseen sotaan. Tällä kaudella hän ohjasi mm. Juhani Ahon Tuomion, Shakespearen Kuningas Learin ja Topeliuksen Regina von Emmeritzin.[19]

Kun Lahdensuo oli teattereissa osoittautunut hyväksi organisaattoriksi, hänet nimitettiin maaliskuussa 1918 valkoisen armeijan intendentuurin apulaispäälliköksi. Se avasi hänelle myös uuden uran, kun hänet siirrettiin heinäkuussa meriväen intendentuurin päälliköksi. Siitä Lahdensuo erosi vuoden 1919 alussa reservin majuriksi ylennettynä ja 3. luokan vapaudenristillä palkittuna.[20]

Nyt Lahdensuo otti pestin Uuden Suomen toimituspäällikön tehtävästä. Tästä hän siirtyi jo vuoden kuluttua Werner Söderström oy:n Helsingin toimiston johtajaksi 1920–1921. Vuodesta 1919 hän toimi myös Suomen sanomalehtimiesliiton johtokunnan jäsenenä.

Vielä kerran teatteri

Teatteri veti Lahdensuota kuitenkin yhä puoleensa. Hän palasi Tampereen teatterin johtajaksi kolmivuotiskaudeksi 1921–1923. Aamulehti arvioi myöhemmin tämän kauden ”erääksi Suomen teatteritaiteen merkittävimmistä regiakausista”. Erityisiä yleisö- ja arvostelumenestyksiä olivat mm. Windsorin iloiset rouvat, Narrin tanssi, Kuningas Lear ja Regina von Emmeritz.[21]

"Hän ei tahdo alistua yleisön määräysvaltaan, vaan päinvastoin voittaa yleisön omaan johtoonsa, virittämällä sen mielenkiinnon todella arvokkaaseen", Eino Salmelainen luonnehti Lahdensuon aikaa Tampereella.[22]

Helsinkiä pienemmät ympyrät ja jatkuvat taloudelliset vaikeudet veivät Lahdensuo sopimuskauden päätyttyä takaisin pääkaupunkiin. Jo vuonna 1922 hänen aloitteestaan oli perustettu Suomen Näyttämöiden Liitto. Lahdensuo otti nyt sen sihteerin ja toiminnanjohtajan tehtävät vastuulleen sekä ryhtyi päätoimittamaan liiton lehteä Näyttämöä.[23]

Repiviä henkilösuhteita kuvaa hyvin, että Lahdensuon otettu ohjakset niin Kansallisteatteri kuin Tampereen teatterin erosivat liitosta. Tämän johdosta Lahdensuo ilmoitti liiton johtokunnalle jättävänsä tehtävänsä, koska eroamiset selvästi johtuivat hänen persoonastaan. Kun johtokunta suostunut, Lahdensuo jatkoi liiton keskeisissä tehtävissä kuolemaansa asti. Näyttämöä hän päätoimitti 1923–1925.[24]

Lahdensuo järjesti Näyttämöiden liitossa useita monia kansainvälisiä ja kansallisia näyttämötaidenäyttelyitä Suomen suurissa kaupungeissa, piti ohjaajakursseja ja järjesti teatteripäivä, jotka kokosivat teatteriväen pohtimaan alansa erityiskysymyksiä. Hän pani alkuun myös kaikkien arvostelujen ja muiden teatteria koskevien lehtikirjoitusten kokoamisen ja keräsi toista tuhatta valokuvaa eri esityksistä.[25]

Näyttämöiden liiton ohella Lahdensuo oli 1923–1926 Uuden Suomen taide- ja teatteriarvostelijana ja Sunnuntailiitteen toimittajana.[26]

Vielä paloi kuitenkin liekki päästä tekemään itse teatteria. Syksyllä 1926 hän saikin pesti ohjaajaksi Suomalaiseen Oopperaan. Täälläkin hänen työnsä herätti toisaalla ihastusta ja toisaalla vihastusta. Niinpä hän erosi sopimuskautensa jälkeen 1929. Hänen parhaana oopperatyönään on pidetty Madetojan Pohjalaisia. Muita olivat mm. Carmen, Orpheus, Fidelio, Othello, Pajatso sekä kotimaiset Kaarle kuninkaan metsästys, Tuhotulva ja Daniel Hjort.[27]

Vuonna 1920 Lahdensuo oli perustamassa jo aiemmin johtamastaan Kansallisteatterin teatterikoulusta itsenäistynyttä Näyttämöopistoa. Hän kuului sen johtokuntaan ja oli monia vuosia sen innoittavimpia ja pidetyimpiä opettajia pääaineinaan näyttämöesitys, näyttämötaiteen teoria ja osaerittely. Ohjaajavierailuja Lahdensuo teki vielä Turun ja Tampereen teattereihin 1929–1930.[28]

Kotimaakunnan isänmaallinen kutsu

Vaikka Jalmari Lahdensuo teki valtaosan elämäntyöstään Lapuan ulkopuolella, kotiseutu ja sen isänmaallisväritteinen ja henki seurasivat vahvasti hänen mukanaan. Suur-Suomella oli Lahdensuon tulevaisuudennäyssä tärkeä osa.

Lahdensuosta kasvoi nuori poliittinen kapinallinen, kun isän Fredrik Lagerstedtin myöntyväinen vanhasuomalaisuus muuttui hänessä nuorsuomalaiseksi uhoksi. Vuonna 1901 isä kirjoitti pojalleen Helsinkiin kuultuaan siellä käydyistä rettelöistä: ”Minun mielestäni olis parasta välttää tämmöösiä menettelyjä niin paljon kuin suinkin on mahrollisuutta. Jollei siihen ole pakko, on kuitenkin parasta välttää mitä vaan voi.”[29]

Toisin kävi. Vuoden 1902 kutsuntalakkojen aikana Lahdensuo oli kirjurina neuvottelussa, jossa lapualaiset kutsunnanalaiset päättivät mennä lakkoon. Vaikka epäilikin tulevansa pidätetyksi, hän suostui joukon äänitorveksi, luki kutsuntatilaisuudessa yhdessä tehdyn vastalauseen ja ilmoitti lakon. Näyttelijän elkein hän oli koonnut ympärilleen joukon laulumiehiä, jotka aloittivat Härmän marssin, jonka tahdissa lakkolaiset poistuivat salista, ja epäilevätkin tulivat temmatuksi siihen mukaan. Perheessä pelättiin seurauksia ja varsinkin äiti itki katkerasti Jalmarin puolesta. Suuremmilta seuraamuksilta kuitenkin vältyttiin.[30]

Helmikuussa 1906 hän oli perustamassa maakunnan suomalaisten seurain keskusorganisaatioksi muodostettua Etelä-Pohjanmaan suomalaisten seurain liittoa, jonka tilintarkastaja hänestä tuli.[31]

Kaikkein eniten yhteisölliseen muistiin Jalmari Lahdensuo jäi kuitenkin Lapuan Päivien toimintansa vuoksi. Jo vuonna 1907 hänet valittiin toimikuntaan, joka sai tehtäväkseen Kiviristin muistopatsaan kunnostamisen ja kunnossapidon.[32]

Kuuluisa on vuoden 1917 Lapuan Päivien pyykkivala, jossa Jalmari Lahdensuo puhujalavalta kysyi appensa Heikki Klemetin rajapyykkeihinsä hakkaamiin sanoihin viitaten yleisöltä: ”Pyykki on pantu. Meistä riippuu, pusuukö se myöskin. Minä kysyn: Pysyykö se?” Yksimielisen ja väkevän vastauksen saatuaan Lahdensuo jatkoi: ”Tämä vastaus oikeuttaa minut laskemaan sydämillenne tinkimättömänä velvoituksena lauseen jälkimmäisen osa: ’Oma maa vielä sun kuntoas kysyy’. Suomen itsenäisyyden päämäärä on vasta yksi pyykki. Kun se on saavutettu, silloin on tullut aika auttaa veljiämme aineellisesti ja henkisesti.” Pyykkivalasta tuli kuuluisten Lapuanpäivien kuuluisa huipentuma.[33]

Vuoden 1918 Lapuan Päivillä Lahdensuo puhui sankarihaudoilla. ”Älkää antako sielusta elävän hengen sammua. Nostakaa joustavalla voimallanne ja tahdollanne Suomi kunniaan, turvatkaa sen valtiollinen tulevaisuus. – – Luvatkaa Suur-Suomi-unelmaa toteuttaessa alinomaa pitää mielessänne tärkeä totuus, että täällä Pohjanmaan perukoilla on oleva ei ainoastaan yksi valtio vaan myöskin yksi kansa”, hän sanoi puheessaan.[34]

Lapuan Päivillä Lahdensuo puhui ainakin vielä 1927 ja 1930. Lapuan suojeluskunnan lipun saamisessakin hänellä  oli rooli, kun hän Vihtori Kosolan aloitteesta pyysi lipun suunnittelijaksi tuttavansa Akseli Gallen-Kallelan.[35]

Kotimaakunnassa Lahdensuo oli myös Etelä-Pohjanmaan kotiteollisuusyhdistyksen johtokunnan jäsen. Hän toimi myös monien maakunnallisten juhlien järjestäjänä, niin että Ilkan mukaan hän oli ”vuosikymmenten ajat ollut yksi keskeisimpiä maakunnallisia toimihenkilöitämme”. Lahdensuon johdolla esitettiin ensi kertaa Suomessa julkisesti Jääkärimarssi Sibeliuksen sävelillä Seinäjoella syksyllä 1917.

Arvostamaansa kotiseutuun liittyivät oleellisesti myös hänen toimittamansa Vaasan reaalilyseon 25-vuotiskertomus matrikkeleineen sekä vasta kuoleman jälkeen julkaistu laajahko selvitys Lagerstedt-suvusta.[36]

Itsenäinen taiteilija

Jalmari Lahdensuo oli palava teatterimies. Teatteri- ja oopperatyön sekä liiton tehtävien lisäksi hän myös suomensi lukuisia näytelmiä ja oopperoita. Hän kirjoitti moniin aikakaus- ja sanomalehtiin lukuisia taide- ja kirjallisuusarvosteluja. Näyttämötaiteellisia opintomatkoja hän teki Skandinaviaan ja Keski-Eurooppaan useita.[37]

Myös elokuvan maailmaan Lahdensuo teki yhden kokeilun. Vuonna 1925 valmistui mykkäfilmi Järviluoman Pohjalaisista, joka oli ohjaajalle moninkerroin tuttu jo näyttämöltä.[38]

Toisena elämän johtotähtenä oli opettaminen. Yhteiskoulun johtajana hänen uransa jäi lyhyeksi, mutta teatterikoulusta ja Näyttämöopistosta tuli hänelle tärkeitä.[39]

Lahdensuolla oli myös laulun lahja. Hän oli yksi aikansa huomatuimpia kuorotenoreita. Hän lauloi ensin vuosikausia Ylioppilaskunnan laulajissa, sitten Suomen laulun mies- ja sekakuoroissa ja sen johtokunnassa 1910–1916. Hän teki kuorojen kanssa useita ulkomaanmatkoja, oli Ylioppilaskuntien Laulajien solistina sekä lauloi kerran tenoriosan Haydenin Luomisessa Suomen Laulun konsertissa. Myös Motettikuoroon Lahdensuo kuului.[40]

Lahdensuo oli korostetun itsenäinen, määrätietoinen ja vahvan suoraviivainen persoona. Hän herätti ristiriitaisia tunteita melkein kaikkialla missä hän toimi. Suuren kiitoksen ohella tuli myös runsaasti kritiikkiä. Kuolemansa jälkeen hän sai tunnustusta yhtenä aikansa etevimmistä teatterimiehistä. Hänen ohjauksissaan oli monesti kiihkeä ja palava elämäntuntu.[41]

Kotiinpaluu viimeisellä matkalla

Jalmari Lahdensuo kuoli Seinäjoen vasta-avatussa lääninsairaalassa lähes vuoden vaivanneen vakavan sairauden jälkeen kesällä 1931. Hän oli kuollessaan vain 50-vuotias. Lahdensuo haudattiin Lapualle, jota hän oli aina pitänyt kotiseutunaan ja ”jossa hän jokaisen vapaan aikansa vietti”.[42]

Täytettyään 40 vuotta vuonna 1962 Suomen Näyttämöiden Liitto muisti Lahdensuota omaisten välityksellä lähetetyn kukkalaitteen muodossa.[43] Vuonna 2009 Teatteri Lapua perusti Lahdensuon nimeä kantavan tunnuspalkinnon.[44]

”Jalmari Lahdensuo oli aikansa surin teatteriuudistaja, näkijä, tulkki suurille kirjailijoille, niin kotimaisille kuin maailmankirjallisuuden klassikoillekin”, aikalainen muisteli häntä Lapuan Sanomissa lähes 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[45]

Julkaisuhistoria:

20.9.2012   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Viittaukset

38
www.mykkaelokuvat.com Luettu 20.9.2012.

Kommentit

Kiitokset hienoista sivuista!
Alla on pieni lapsus, sillä Heikki Klemetti ei liene Jalmari Lahdensuon appi vaan lanko!

Kuuluisa on vuoden 1917 Lapuan Päivien pyykkivala, jossa Jalmari Lahdensuo puhujalavalta kysyi appensa Heikki Klemetin rajapyykkeihinsä hakkaamiin sanoihin viitaten yleisöltä...
Kari Melleri
2016-02-29 23:33:06
Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.
Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Partiolaisten marssi Yhteiskoulun pihassa (P00: 2494D)

Logot