HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

2.7.2013

Konsta Vihtasaari (1876–1966)

Konstantin Vihtasaari

Maatyömies, itseoppinut taiteilija

Syntynyt  
22.12.1876 Lehtimäki
Kuollut  
4.1.1966 Lapua

Konstantin Vihtasaari (1876–1966) oli ylikyläläinen maatyömies, raivaaja ja itseoppinut taiteilija. Hän raivasi elämänsä aikana 40–65 hehtaaria peltoa ja kaivoi yli 50 kilometriä ojaa. Laajat sanomalehtiartikkelit tekivät hänestä varsin tunnetun vanhoilla päivillään.

Piimä vei Lehtimäeltä Ylikylään

Konstantin Vihtasaari syntyi Lehtimäen Mattisessa itsellisen poikana.[1]

16-vuotiaana Konsta lähti sukuloimaan Lapuan Ylikylän Pelanteriin, ja sinne matkalle jäi. Nuori poika kertoi pähkäilleensä mielessään, että lähtee kotipitäjän niukkuudesta niin pitkälle työnhakuun, että saisi piimää niin paljon kuin halusi. Sellainen paikka löytyikin Ylikylästä Heikki Kettulan talosta, jonne Konsta jäi rengiksi ja päivämieheksi.[2]

Sieltä matkalta löytyi sitten mielitiettykin, jonka Vihtasaari vei vihille vuonna 1900. Kansan suuhun on jäänyt elämään kertomus Konstan riiuumatkasta. Tarinan mukaan hän oli eräänä lauantaina puristellut Ylikylässä kaksi riihellistä ruista ja lähti sen päälle illalla jalkapatikassa 30 kilometrin matkan Ruhan Kellojalle, jossa mielitietty Kaisa oli piikomassa. Kun hän oli tullut Vasunmäentietä Leikkolan kohdalle Kummajaaskivelle, nousi siitä valkoinen haamu, jota Konsta pelästyi suuresti. Vasta peräännyttyään vähän matkaa hän uskalsi katsoa taakseen. Siellä oli haamu muuttunut tuliseksi palloksi, joka hävisi kiven paikkeille. Niin oli mies tarinan mukaan säikähtänyt, että lähti riiuulle kiertotietä.[3]

Lyhyen vuokralla-asumisen jälkeen Vihtasaaret rakensivat Ylikylään oman mökin, kylän larvalle Koiviston maille.[4]

Alku ei ollut helppo. Halla vei siemenperunatkin, ja lapsuudenaikaiset Lehtimäen rehevät perunamaat olivat muisto vain. Kustaa Ylinen lainasi Vihtasaarelle hevostaan uusia siemenperunoiden hakua varten. Kovin oli hevonen laiha, iso ja muutenkin ruma, vaikka olikin kova juoksemaan. Jälkeenpäin Vihtasaari muisteli, että Ylisen ”nahalla” ne perunat tuli haettua.[5]

Kuokkamiehen elämäntie

Vaatimattomaan mökkiin tuli leipä tilapäisistä maa- ja metsätöistä. Vihtasaari saavutti mainetta erityisesti uudismaan raivaajana ja ojurina. Kapanala (154 neliömetriä) päivässä oli tavallinen tinki, josta aikanaan maksettiin kolme markkaa. Metsäojasta sai 15 penniä syleltä (1,78 metriä). Kesän urakkana oli yleensä kaksi tynnyrinalaa (1 hehtaari) peltoa ja tuhat syltä (1,78 kilometriä) metsäojaa.[6]

Hänen erääksi parhaaksi saavutuksekseen mainittiin noin 2 hehtaarin alan kuokkimisen tehtailija Pelanterille kovaan maahan ja harvinaisen lyhyessä ajassa 1930-luvulla.[7]

Arviot Vihtasaaren elämäntyön laajuudesta vaihtelevat. Ilmari Kohtamäki arveli 1940-luvulla hänen kuokkineen kaikkiaan noin 60 hehtaaria peltoa ja kaivaneen noin 65 kilometriä ojaa. Vaasa-lehti kertoi 65 hehtaarin raivauksesta ja Sakari Takala arvioi Vihtasaaren kuoleman jälkeen luvuiksi 40 hehtaaria ja yli 50 kilometriä. ”Suuren talon pellot siinä olisi”, hän itse arvioi.[8]

Raivaustyöstään Vihtasaari palkittiin useissa kunniakirjoilla mm. Lapuan ja Etelä-Pohjanmaan maatalousnäyttelyissä sekä Maatalousseurojen hopeisella ansiomitalilla vuonna 1948.[9]

Itseoppinut eläinhahmojen veistäjä

Maamiehen lisäksi Vihtasaari oli myös itseoppinut taiteilija. Jo kymmenvuotiaasta poikasesta hän oli innostunut eläinten veistämisestä puusta. Erilaisia eläinhahmoja syntyi ainakin ”kolmeakymmentä sorttia”. ”Kun vain näkee uuden elukan, niin heti paikalla täytyy tehdä juuri semmoinen”, hän kertoi. ”Nuoruudessani vietin kaikki puhteet niiden kimpussa. Usein veistelin sivut puolen yön.”[10]

Käsityönä syntyi pieniä lasten leluja, mutta myös suurempia veistoksia. Erityisesti Kaisa-emännän kaupittelemia Vihtasaaren karhuja oli monessa tiisteläiskodissa ja kauempanakin. Kanadassa asuva tytär sai isän veistämän hirven ja syntyipä hänen käsistään Jukolan veljeksetkin – ”seitsemän miestä kivellä ja yksi ylpiä härkä korvalla”.[11]

Suurin Vihtasaaren veistos oli runsaan metrin mittainen kahdella jalalla seisova karhu. Erikoista oli, että sen etujalat ja käpälät sai moneen asentoon. Vihtori Kosola osti karhun IKL:n symboliksi ja se sijoitettiin Kosolan talon eteiseen vieraiden vastaanottajaksi.[12]

”Lupasin minä tehdä Lapuan entiselle papillekin sellaisen karhunkuvan puutarhavahdiksi, ettei olisi tarvinnut omenavarkaita pelätä. Lupasin laittaa sähkösilmät ja levyn sisään, josta olisi kuulunut vihaista murinaa. Liikkumaankin sen olisi voinut saada. Mutta ei kerinnyt pappi karhuaan saamaan ennen kuolemaansa”, hän muisteli.[13]

Vihtasaari oli tarkka veistostaan, sillä ”meneepäs ase vain kirpun verran sivuun, niin se on het pilalla sitten”.[14] Pahojen kielten halveksunnasta veistojaan kohtaan Vihtasaari pahoitti mielensä, mutta ilahtui yhtä lailla veistosten herättämästä mielihyvästä. Erityinen ilonaihe oli, kun vierailulle tulleen Kustaa Ylisen koira alkoi haukkua pirtin nurkassa odottanutta IKL:n karhupatsasta. Tästä Vihtasaari varmistui, että oli onnistunut teoksessaan.[15]

Yksinäinen kuuluisa raatajavanhus

Vihtasaari vietti vanhuusvuotensa yksin, sillä kahdesta lapsesta toinen kuoli, tytär muutti Kanadaan ja puolisokin kuoli pian sotien jälkeen.[16]

Elinolot olivat vaatimattomat ja varsinkin sota-aikana säännöstelyn takia oli ruuan suhteen ”kilisiää”.[17]

 ”Siinä pirtissä on mustuneet seinät ja katto haljaspuolikkaista, joiden välistä pilkistelee välikaton multatäyte. Näkee kaikesta, että tässä on miehenpuoli yksin elämässä ja asumassa”, Ilmari Kohtamäki kuvasi 1940-luvun puolivälin jälkeen.[18]

Näinä vuosina hänestä tuli kuitenkin tunnetumpi kuin koskaan aikaisemmin. Hänestä kirjoitettiin Kansan Kuvalehteä myöten, sillä hänessä alettiin nähdä jonkinlainen menneen maailman persoonallinen muistomerkki, yksi ”vanhenevan raatajakaartin uskollisimpia edustajia”.[19] Nopeasti kehittyneen yhteiskunnan vauhdissa hänessä nähtiin jotain ”oikeaa ja alkuperäistä”, mitä vielä korosti hänen yksinäisyytensä, vaatimaton elämäntapansa ja taiteilijapersoonansa.

Ilmari Kohtamäki ehdotti Kansan Kuvalehdessä Vihtasaarelle erityistä raatajaneläkettä ja viisi vuotta myöhemmin Lapuan Sanomat esitti 75-vuotiaan kunniaksi kotiseutujuhlan järjestämistä, ”johon kylän väki saisi kokoontua vanhaa raatajaa ja hänen elämäntyötään kunnioittamaan. Täältäkin voitaisiin siihen lähteä.”[20]

Konstantin Vihtasaari kuoli tammikuussa 1966 erittäin korkeassa 89 vuoden iässä. Yksin asuneen vanhuksen siunaustilaisuuteen Tiistenjoen kirkkoon järjestettiin yleinen linja-autokuljetus.[21]

Ihminen kuin taideteos

Konsta Vihtasaari oli ennen muuta maamies. Omaa maata hänelle ei kertynyt kuin hehtaarin kymmenesosa, mutta työ pelloilla ja metsissä oli hänen elämänsä keskeinen sisältö. Työt oli hänen mielestään hoidettava, ei passannut lähteä kesken rupeaman toreille ja aukeille hoilaamaan – hampaat naulaan semmoisilta! Ja työn piti oleman hyvää, sillä vain sellainen työ kestää eikä mätäne.[22]

”Hyvät työt ei mätäne”, oli hänen elämänsä ehkä keskeisin ohjenuora.[23]

Vihtasaari oli lyhyt ja hintelänoloinon mies, jonka hartijoista ei olisi kuvitellut sellaista voimaa lähtevän.[24] Lisäksi hänen vasen säärensä oli toista lyhyempi ja hän ontui sitä pahannäköisesti.[25] ”Ankaraa raadantaa se on elämäni ollut. Mutta minulla riitti voimia. vaikka olen pienikokoinen, olen kyllä pystynyt kilpailemaan riskienkin miesten kanssa”, hän muisteli 88-vuotiaana.[26]

Aikalaisten mukaan Vihtasaarella oli ”ilmeikkäät hyvän ihmisen kasvot”. Nauru helähti herkästi.  Hänellä oli myös erittäin rikas mielikuvitus ja kertojanlahja. Sadut ja sananpaukahrokset tulivat hänen seurassaan tutuiksi. Sakari Takala on kuvannut häntä ihmisenäkin taideteokseksi.[27]

Julkaisuhistoria:

20.9.2012   Nykyinen versio   Teppo Ylitalo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Tuntematon rakennus (P00:2536)

Logot