HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

20.8.2014

Jaakko Ikola: Kun Hallbergin Maria lauloi Iitin Tiltua ja tanssi polkkaa niin paimenet heräsivät

Poltti käsittää noin neliökilometrin alueen Löyhinkiluoman suusta Kaunissaareen päin. Sama nimi on vastaavalla kohdalla Lapuanjoen idänpuoleisella alueella.

Isälläni Kustaa Ikolalla ja sedälläni Juho Ikolalla oli Poltissa kummallakin kahdeksan hehtaarin suuruinen maa-alue. Maat olivat vierekkäin, ja yhteinen jokitupa eli kämppä olivat setäni maalla. Noin kaksi kolmasosaa Poltin maistamme oli heinällä ja yksi kolmasosa kauralla, ohralla tai uudella heinällä ja nauriilla. Parhaat timoteiheinäpellot jätettiin siementymään leikkuuheinäksi.

Pari viikkoa heinänteon jälkeen, elokuun alkupäivinä, vietiin karjat Polttiin. Kummallakin perheellä oli suunnilleen yhtä suuri karja, 6–7 lehmää ja pari mullikkaa. Joka syksyinen laiduntaminen ja paimennus kesti noin kuusi viikkoa.

Poltin rehevät laitumet olivat lehmien muistissa, sillä kun kotilaitumien viimeinen veräjä oli ohitettu, lähti koko karja juosta renttasemaan. Välillä hetkinen ripeää kävelyä ja taas pätkä juoksua, kunnes puolentoista tunnin marssin jälkeen oli kymmenen kilometrin taival takana ja käännyttiin Poltin laitumille.

Harmaa hirsiseinäinen, pärekattoinen jokitupa seistä nökötti pellon nurkalla vajaan kahdensadan metrin päässä maantiestä. Saman verran oli matkaa tuvalta jokirantaan. Pihalta astuttiin suoraan kämppään ilman eteistä. Pinta-ala oli 4x4 m, lattia käsinsahatuista paksuista lankuista. Oikeanpuoleisessa nurkassa oli takka, josta suora hormi vei savut pihalle. Syysiltoina saattoi takkakivellä istuskellen katsella tähtitaivaalle.

Kolmanneksen kämpän tilasta vei seinästä seinään yltävä kaksiosainen, leveä ylisänkyrati, kaksi makuusijaa alhaalla ja vastaavasti kaksi yläkerrassa. Alasänkyjen edessä oli paksusta lankusta tehty istuinpenkki. Penkin vieressä oli sedän tasakantinen arkku ja ikkunaseinällä meidän kaarevakantinen arkku, joissa säilytettiin ruokatavaroita. Jokituvan asukkaiden ruokahuolto tapahtui talojen kesken vuoroviikoin. Oviaukosta vasemmalla seinustalla oli vankkarakenteinen pirtinpöytä, paksu kansi kahdesta lankusta, kaksi tanakkaa jalkaa, joiden varassa kannen alla työkalulaatikko.

Kämpän suurempi ikkuna, 20x40 cm oli pöydän ja ylisängyn välissä, pienempi 10 cm:n korkuinen ja oven levyinen, oli oven yläpuolella. Oven ja takan välisellä seinällä oli hyllykkö ruokailuastioita varten ja viereisellä seinällä samanlainen hylly.

Kymmenen metrin päässä kämpästä oli navetta, maapohjainen, lautaseinäinen, olkikattoinen rakennus, johon karja iltaisin ajettiin. Siellä oli parret kytkyeineen lehmille ja perällä kaksi karsinaa mullikoille. Keskellä oli parin metrin levyinen käytävä ja sen ja parsien välissä syvennys, ”floori”, johon lannat kerättiin tunkioon vientiä varten.

Paimenkaverina minulla oli setäni perheestä vv. 1921–1924 serkkuni Niilo ja vv. 1925–1926 Paavo. Karjanhoitajana ja paimenien paimenena oli useampana kesänä Maria Hallberg (1867–1952) eli Vainionpään Maija, pieni, mutta terhakka täti-ihminen, joka pani liikettä kinttuihin niin lehmille kuin paimenillekin. Hän oli erittäin ahkera ja tunnollinen työntekijä, suoritti aamu- ja iltalypsyt täsmälleen ja laittoi paimenille ateriat ajallaan. Päivällä hän hääräsi sirpin kanssa leikkuuheinäpellolla, myöhemmin syksyllä kaurapellolla, ja milloin näitä töitä ei ollut, hän kutoi sukkaa.

Paimenien ja karjanhoitajan lisäksi kuului kämpän asukkaisiin kuski. Hän toi illansuussa tyhjät maitoastiat navetan laitamille, vei hevosen köyteen laitumelle, yöpyi kämpässä ja lähti aamuvarhaisella viemään maitoja kotiin. Kuskeina toimivat vuoroviikoin veljeni Jussi ja serkkuni Hermanni. Pari kertaa kesässä isännät tuurasivat kuskipoikia ja kävivät katsomassa, kuinka paimenet, karja ja viljelykset voivat.

Herätyskello soi aamulla neljän aikaan. Kuski ja paimenet eivät sen ääntä yleensä kuulleet, mutta Maijan tarkka korva kuuli, ja silloin hän lähti lypsylle. Kun kaksi lehmää oli enää lypsämättä, pistäytyi Maija kämpässä herättämässä kuskin. Kello oli silloin viiden – kuuden paikkeilla. Kuski lähti hakemaan hevosta laitumelta, valjasti sen, nosti täydet maitotonkat kärryille ja lähti ajelemaan kotia kohti viimeistään kuuden seutuvilla.

Seitsemän aikaan Maija rupesi herättelemään paimenia. Nuori ihminen nukkuu sikeästi, joten Maijan ensimmäiset herättely-yritykset eivät aina onnistuneet. Hän ei kuitenkaan ruvennut motkottamaan, ei kovaäänisesti kailottamaan, vaan alkoi laulaa Iitin Tiltua tai jotain muuta reipasta ja hyppeli polkkaa niin että lattian niskat natisi. Kyllä siinä paimenten silmistä uni karisi.

Pöydällä oli aamupala valmiina: leipää, voita ja kummallekin iso muki lämmintä, vastalypsettyä maitoa. Maija oli kiehauttanut pienellä kuparipannulla itselleen aamukahvin, joten takassa oli vielä hiillos. Siinä hiilloksen lämmössä voideltiin kuivuneita, käpertyneitä nahkapieksuja sianihralla, että sai ne paremmin jalkaan ja enemmän kosteutta hylkiviksi.

Maija oli töissään täsmällinen ja niinpä tasan kahdeksalta lähdettiin laskemaan lehmiä laitumelle. Paimenten piti olla pajuraippa kädessä navetassa, kun Maija irroitti kytkyeet ja päästi kantturat pihalle.

Lehmillä oli tapana ruveta aamupaskalle juuri siinä vaiheessa, kun ne pääsivät irti kytkyeestä ja lähtivät tallustelemaan navetan käytävällä. Tämä ei sopinut ollenkaan Maijan suunnitelmiin, sillä hänen täytyi työnnellä läjät flooriin ja kantaa edelleen tunkioon, mikä lisäsi työtä. Siksi paimenten piti raipalla hätistellä lehmiä kiireesti pihalle. Sedän karjassa oli muuan lehmä, jonka maha oli usein löysällä ja se ehti joskus suihkauttaa vihreää velliä laattialle hätistelystä huolimatta ja Maija oli vihainen: ”Tua saatanan flattafyrry tuhuraa koko laattian.”

Minne lehmät tänään? Siinä joka-aamuinen kysymys ja keskustelu Maijan ja paimenten kesken. Paimenten tehtävänä oli valvoa, ettei karja sotke kaura- ja ohrapeltoja, leikkuuheinää eikä naurismaita. Valvonta oli kokonaan paimenten varassa, koska aitoja ei ollut. Puolenpäivän seutuvilla oli käytävä juottamassa karja jokirannassa, Löyhinkiluoman suussa, missä oli loiva ranta eikä ollut lehmillä jokeen suistumisen vaaraa.

Lähiympäristön pellot olivat vanhalla heinällä, joten lehmät eivät niistä mieleistään syötävää löytäneet. Pönkkäladon maa oli lähellä, mutta sen ympäristön laitumet oli varattu kuskin hevosen syöttöpaikaksi. Maantien varressa oli akanluhta ja siinä rehevä äpäre (odelma), mutta Maija sanoi, ettei sinne voi aamulla karjaa viedä, sillä uutta tuoretta ruohoa ahmiessaan lehmät saavat puhistustaudin. Viedään karja sinne vasta iltapäivällä. Viemme nyt tuonne Kaksoisladon maalle, se on kohtalaisen hyvä laidunmaa aamupäiväksi.

Laiduntamisalueiden käytössä vilahtelivat aamuisin myös nimet Häntäluhta, Uudenladon maa, Isonladon maa, Töyräluhta, Antilanluhta y.m.

Kun oli käyty juottamassa lehmät Löyhinginsuussa, ajettiin ne lähelle kämppää paimenten ruokailun ajaksi. Maija oli keittänyt puuroa tai velliä ja lisäksi oli leipää, voita ja maitoa. ikkunasta kurkistettiin tämän tästä, ovatko lehmät pysyneet lähimailla. Jos oli syytä, kävivät paimenet vuorotellen kasaamassa laumaa.

Paimenten puuhat järjestyivät sen mukaan, millaiset olivat laiduntamisalueet. Jos syöttöpaikan ruoho oli heikkoa ja vieressä oli kaurahalme, sai paimen ja palmikoitu pajuraippa olla menossa kaiken aikaa, sillä lehmät olivat yhtenään pyrkimässä kaurapeltoon: kun yhden kantturan sai raipalla selkään roiskien ajetuksi loitolle, oli jo pellon toisella laidalla joku Kirjukee kauraan pyrkimässä.

Mikäli ruoho oli nuorta ja lähettyvillä vain leikkuuheinää, oli paimentaminen helppoa ja silloin saivat paimenet tehdä omia askareitaan. Nikkarointi oli niitä ensimmäisiä puuhia. Työkaluna oli linkkuveitsi tai pieni puukko ja materiaalina paju ja leppä. Pian oli valmis soiva pajupilli, vuoleskeltiin meluava jänisräikkä, taiteiltiin erilaisin kuvioin pajusta tai lepästä kirjava keppi, vuoltiin tuulimylly ja tehtiin hyppyheikki. Paimenenmerkin kaivertaminen kuului näihin nikkaroimishommiin. Sitä raapusteltiin joka kesä, tulihan vuosittain aina lisälovi. Ladon seinähirteen vuoltiin 2–3 mm:n syvyinen tasasivuinen kolmio, tämän sisään pienempi kolmio ja niin edelleen niin monta kolmiota, kuinka monta kesää oli ollut paimenessa. Minun merkkiini piti sopia viimeisenä paimennuskesänäni v. 1926 kuusi kolmiota, joten lähtökolmio oli melko iso ja merkki syvä.

Kun lehmät iltapäivällä rupesivat laskeutumaan makuulle märehtimään eli paimenen kielellä rupes lepoomahan, kiipesivät paimenet ladon katolle lähiympäristöä tiirailemaan. Nousu tapahtui parhaiten päätyseinää myöten, sillä sieltä sai helpommin pitävän otteen malkahirrestä ja siitä hivuttauduttiin katolle. Sieltä pidettiin tarkasti silmällä karjaa, sillä oli tärkeää saada mahdollisimman monta lehmää omaan pussiin. Kun lehmä laskeutui kontalleen ja kellahti kyljelleen, hihkaistiin Heluna on mun pussis, Peiloo on mun pussis, Koriapää on mun pussis j.n.e kunnes lopuksi laskettiin, kumman pussiin enemmän kertyi.

Sieltä ladon katolta katsellen näkyi houkuttelevana jokitien toisella puolella Hautalan naurismaa. Kun lehmät makailivat ja märehtivät, oli paimenilla sopiva tilaisuus pistäytyä naurismaalla. Hautalan Aukusti ja Sanfrid ovat antaneet luvan: paimenet saavat syödä nauriita niin paljon kuin jaksavat, mutta ei saa haaskata, on syötävä se, minkä irti kiskaisee. Nytpä siis varovasti kääntelemään naatteja ja tirkistelemään tyveä. Tuossa on kauniin keltainen ja sopivan kokoinen, tämän otan. Naatit ja navanpuoleinen kovera leikattiin pois ja niin ruvettiiin syömään kraaputesta, kun linkkuveitsellä raaputtamalla tehtiin raastetta. Joskus valittiin useampia pieniä nauriita, joista poistettiin vain naatit ja sitten sytytettiin nuotio, jossa nauriit paistettiin. Nuotiopuiksi etsittiin kuivia pajuja ja latojen korjauksista jääneitä jätteitä.

Ajantieto oli paimenpojalle tärkeä, sillä jatkuva paimentaminen rupesi iltapäivisin pitkästyttämään. Kämpällä oli herätyskello, mutta kaukaisemmilta saroilta kuten Häntäluhdalta tai Töyräluhdalta ei voinut lähteä kämpälle kelloa katsomaan. Selkeinä päivinä paimenten kellona oli aurinko. Kello oli kaksitoista, kun aurinko oli Simpsiön korkeimmalla kohdalla, ja siitä arvioitiin ajan kulua päivän mittaan. Pilvisinä päivinä yritettiin saada tietoa ohikulkijoilta, mutta yleensä huonolla menestyksellä. Kerrankin hellanmaalainen isäntä ajeli jokitietä kotiaan kohti ja me juoksimme tien varteen kysymään, mitä mahtaa kello olla. Isäntä pysäytti hevosen, kääntyili, katseli ympärilleen ja loihe lausumaan: – Noo – se on saman verran kun eileenkin näihin aikoohin.

”Kun aseman kello löi kolome kertaa - -” Pilvisinä ja sateisina päivinä painui paimenten mieliala ankeaksi ja sitä koetettiin kohentaa laululla. Hoilattiin kaurapellon laidalla, ladon katolla, milloin missäkin tilanteen mukaan ja laulettiin mitä osattiin. – Vaasan marssi, Elon mainingit korkeina käyvät, Isoo Antti ja Rannanjärvi, Eikä me olla veljeksiä, Minä olen Härmän Kankaanpäästä, Tuhannenpa verran poikia lähti, Puhuroon järvellä valakia palaa ja Valli siälä lämmittelöö - -

Fanu näkyy! Fanu näkyy - - - ! Paimenet olivat jo kotvasen odotelleet tätä hetkeä, ja kun fanu nousi näkyviin, tuli pojille kiire hätistellä lehmiä kohti navettaa. Fanu oli seipään nokassa heiluva valkoinen pyyheliina, minkä Maija nosti kämpän seinustalle illalla kuuden aikaan merkiksi, että lehmät saa tuoda navettaan. Ne tiesivät navetassa oman paikkansa, joten kytkeminen kävi melko sukkelaan. Aniharvoin erehtyi joku väärään parteen ja aiheutti vähäistä sählinkiä.

Suunnilleen samaan aikaan ajoi pihamaalle kuski. Kun hän hyppäsi kärryiltä alas ja rupesi riisumaan hevosta valjaista, kiipesivät paimenet kärryille ja alkoivat kiskoa maitotonkkien kansia ylös ja kurkistella tonkkien pohjalle. Usein siellä oli tuliaisia: karamellejä, tuoretta pullaa, puutarhamarjoja y.m. Jos kummankaan tonkan eli hinkin pohjalla ei ollut mitään, saattoi kansi lentää kauas pellolle. Kuski kertoi kylän kuulumiset ja toi joskus lukemista.

Elämä Poltin jokituvalla ei suinkaan hiljentynyt silloin, kun lehmät oli ajettu navettaan ja Maija ryhtynyt lypsylle. Paimenet ja kuski rupesivat ilta-aterialle syömään Maijan keittämiä kokoperunoita, lisukkeena leipää ja maitoa. Kukin otti oman pärnätikkunsa seinänraosta, kuori perunan, halkaisi sen pöydälle, iski tikun perunalohkoon, kastoi sen yhteisessä kastikekupissa ja pisti suuhunsa. Kastikkeen ainekset olivat kuuma vesi, suola ja voi. Joskus oli tanakkaa läskisoosia. Syönnin jälkeen tikku pistettiin jälleen seinänrakoon.

Nyt alkoi paimenilla omaehtoinen toiminta. Jos oli kaunis sää, kokoontui paimenporukka milloin millekin kämpälle heittelemään leppäkeihästä, työntelemään pyöreää kivenmulkkeroa tai hyppelemään pituutta ja kolmiloikkaa. Kun urheiluhommat tuntuivat jo riittävän, vaihdettiin lajia, ruvettiin typpyysille. Pellon pientareelta näverrettiin puukolla irti kolmikiloinen lauhamätäs. Heinät palmikoitiin lujaksi heittovarreksi ja sitten leikki käyntiin. Ojan päällä oleva kaksi- tai kolmipesäinen lato oli paras leikkipaikka. Siinä oli sopivan pitkä ojanne alla ja sivuilla oli tarpeeksi pituutta. Enten tenten teelikkamenten systeemillä arvottiin joku joukosta typyksi. Hän sai mättään haltuunsa, kääntyi selin latoon ja luki kahteenkymmeneen. Toiset juoksivat ladolle, joku ryömi ojannetta myöten ladon alle, joku kiirehti päätyhirsiä tikkaina käyttäen katolle, muutamat jäivät piinraoista kurkkimaan, minne typpy lähtisi. Lorunsa luettuaan typpy juoksi ladolle, ajoi takaa edellä juoksevia, kiepsahti äkisti ympäri ja päästyään sopivalle hollille heitti mättäällä. Jos sai osuman, lähti kiireesti pakoon ja mättään merkitsemä oli nyt typpy. Siinä kierrettiin latoa, heitettiin joskus mätäs ojanteessa ladon alla piileksivää kohti, ja mikäli osui, kipin kapin piiloon. Kaikkein mieluisin piilopaikka oli ladon katolla, mutta harvoin sinne asti ehti. Juuri kun oli seinähirsiä myöten päässyt niin korkealle, että malkahirrestä kiskoen oli pääsemässä ylös, mäjähti mätäs pyllyyn. Alahan tulla alas, tartu palmikkoon ja lähde urkkimaan, missä olisi sopiva maali. Kun tunnin verran oli tässä leikissä juossut ja kiipeillyt, oli hiki pinnassa ja paimen valmis yöpuulle.

Urheilua tavallaan oli myös sääskensavussa makaaminen. Lämpiminä päivinä purjehti kämppään päivän mittaan niin valtava määrä inisijöitä, ettei voinut ajatellakaan nukkumaan menoa tuollaisen verenimijälauman ympäröimänä. Niinpä ruvettiin puuhaamaan niiden karkoittamiseksi. Takassa oli ilta-aterian jälkeen laiton jälkeen vielä hiipuva hiillos. Nyt kerättiin pientareilta ja ojan pohjasta tuoretta ruohoa ja märkiä heiniä, jotka levitettiin hiillokselle ja työnnettiin pelti kiinni. Pian oli kämppä savia täynnä. Nyt koetettiin, kuka pysyy savussa kauimmin. Heittäydyttiin suulleen makuulle sänkyyn naama tiukasti tyynyä vasta ja siinä hitaasti hengittäen maattiin niin kauan, kunnes ankara yskänpuuska pakotti lähtemään ulos. Kun kämpän ovi aukaistiin, tulvi siitä pihalle sankka savu ja sen mukana lukematon määrä sääskiä. Pyyheliinalla tai pusakalla huitoen ajettiin viimeisetkin siipiniekat ulos ja voitiin ruveta rauhassa nukkumaan.

Joka toinen lauantai tuli kuskin mukana kotoa joku pyhän ajaksi paimentamaan ja påaimenet saivat lähteä kotiin saunomaan. Kun lehmät oli ajettu navettaan, lähdettiin hölkyttelemään kotia kohti. Kymmenen kilometrin taipaleeseen meni aikaa tunnin verran. Oli ilta-aterian aika ja sauna lämpeni. Puutarhassa oli viinimarjoja ja karviaisia ja jokirannan tuomipuissa mustia tuomenmarjoja. Puutarhan käivärät ja tokruusit kukkivat, reseda tuoksui. Oli mukava olla kotona. Sunnuntaina iltapäivällä lähdettiin kuskin mukana jälleen Polttiin.

Sateisina, koleina syysiltoina ei huvittanut olla typpyysillä eikä muutenkaan ilkoilla. Silloin istuskeltiin kämpässä, loikoiltiin lavereilla, keskusteltiin ja kuunneltiin Maijan tarinoita. Hän oli nuoruusvuosinaan kauppias Hautasella apulaisena ja tältä ajalta hänellä oli paljon kerrottavaa. Oli ollut vastuullisia tehtäviä: – Hautasella oli Nevalas kauppa ja mun piti lähtiä hevoosella hakemahan kirkolta tavaraa kauppahan. Kakskymmentäviis asiaa oli muistettava ja yhtään en unohtanu.

Jotain vaihtelua jokituvan asukkaiden elämään toi vierailut rajanaapurin Vilpakan kämpälle ja maantien toiselle puolelle Yli-Muilun tuvalle. Joskus kauniilla säällä patikoitiin Löyhinkiluoman sillan yli Vääränkoivun kämpälle, missä parhaana laiduntamisaikana asusti Asuuntuvan, Iskantuvan, Jaakoontuvan, Pikkutuvan ja Ekan paimenet ja karjanhoitajat.

Pitkältä paimennusajalta on jäänyt mieleen muutamia muistikuvia, jotka eivät ole himmenneet vuosikymmenienkään aikana.

Pappilan maat olivat jokitöyrällä meidän maiden takana. Eräänä syyskesän päivänä v. 1921, kun olin ensimmäistä kesääni paimenena Poltissa, istuskelin Häntäluhdalla ojanpientareella ja vilkuilin kämpän suuntaan, joko fanu näkyisi. Pappilan pelloilla kierteli arvokkaan näköinen herra, joka paluumatkallaan tielle asteli kohti, istahti ojanpientareelle viereeni ja rupesi kyselemään, mitä paimenpojalle kuuluu. Hän oli Lapuan kirkkoherra, rovasti Wilhelmi Malmivaara.

Kesän 1924 syyspuolella, muutama viikko Pariisin olympialaisten jälkeen, toi kuskina toimiva Jussi-veljeni suuren urheilu-uutisen: Paavo Nurmi oli juossut 10.000 metrillä uuden maailmanennätyksen hurjan hyvällä ajalla 30.06. Siinäpä ihmettelemistä ja ihailemista siksi illaksi.

Setäni karjassa oli Mikko-niminen sonni, jossa oli ylypiän vikaa. Kun vuorollani lähdin ajamaan sitä kaurapellosta pois, se köyristi niskaansa, puhisi ja lähti sarvet ojossa minua kohti. Minä juoksin tuhatta ja sataa lähimmän ladon alle ja tirkistelin sieltä, kun Mikko löntysteli takaisin kaurapeltoon. Niilon hommaksi Mikon paimentaminen jäi. Pian tämän jälkeen setä kävi noutamassa sonnin Itikkaan.

Kesällä v. 1926 oli paimenkaverinani serkkupoika Paavo. Oli aurinkoinen, lämmin päivä. Loikoilimme ladon katolla ja rupesimme ihmettelemään, kun lehmät levottomasti tähyilivät taivaalle. Kohta alkoi ylhäältä kuulua pörinää ja näköpiiriin ilmestyi lentokone, joka vähän aikaa kaarreltuaan häipyi näkyvistä. Se oli paimenpojille ja Maijalle historiallinen tapaus, sillä koskaan aikaisemmin emme olleet lentokonetta nähneet.

Muistojen helminauha on pitkä ja värikäs. Sieltä erään paimenpojan Heimo Ylihärsilän muistelo: – Se paimenes olo Alajoella oli hianua aikaa, kun ei tarvinnu kuutehen viikkohon pestä silimiänsä.

Julkaisuhistoria:

20.8.2014   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Ryhmäkuva Lapualta 1920-luvulta

Logot