HELEMI - Lapuan historiallinen tietokanta

19.12.2013

J. R. Koskimies: Wilhelmi Malmivaaran ruumissaarna 25.1.1922

Sijaintipaikka  
Lapuan tuomiokirkko (näytä kartalla)
Lähteet  
Hengellinen Kuukauslehti 1922 s. 19-25.

Piispa J. R. Koskimies: Ruumissaarna Wilhelmi Malmivaaran hautaustilaisuudessa Lapuan kirkossa 25.1.1922

Merkitty muistiin pikakirjoituksen mukaan.

 

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen.

Rukoilkaamme! Sinä, Herra, annat ihmisten kuolla ja sanot: Tulkaa jälleen, te ihmisten lapset. Sinä vuodatat heidät niin kuin kosken, ja he ovat niin kuin uni, niin kuin ruoho aamulla, joka kohta lakastuu, joka aamulla kukoistaa ja nopeasti kuivuu, ja ehtoolla leikataan ja kuivettuu. Herra, Herra, opeta meitä ajattelemaan, että meidän pitää kuolla, että me ymmärtäväisiksi tulisimme. Amen.

En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.

Kuolemaan menevä vapahtaja Herra Jeesus näin lohduttaa murheellisia opetuslapsiansa. Kun hän oli puhunut heille poismenostansa, niin murhe oli täyttänyt heidän sydämensä. Eivätkö he ennen tietäneet, eikö Jeesus ollut sanonut heille, että hänen piti kuolemaan mennä heidän ja koko maailman elämän tähden? Oli, kyllä he tiesivät sen. Kyllä tiesimme mekin, että tälle rakkaalle vainajalle, jota suremme, poismeno oli tuleva hänellekin, mutta kuinka kuoleman todellisuus, astuttuaan meidän eteemme, sittenkin on nyt meitä järkyttänyt. Me tunnemme niin syvästi, kuten ovat tunteneet tuhannet ennen meitä ja varmaan tuhannet meidän jälkeemme tuntevat kuoleman synkän ongelman edessä sitä, jolle ei voi muuta kuin vaikeroida: voi miksi piti tämä tapahtua, miksi piti katketa juuri tämä elämä, joka niin monelle näytti aivan välttämättömältä! Miten saada korvaus tällaisesta menetyksestä! Mutta niin kuin Herra Jeesus juuri sureville opetuslapsillensa kirkasti kuolemansa tarkoituksen, niin Herra vieläkin tahtoo niinlle, jotka kuolleitansa surevat, kirkastaa heidän elämänsä ja kuolemansa tarkoitusta. Ja Herra tahtoo vielä sen lisäksi erityisellä lohdutuksella lohduttaa heitä, kun hän sanoo: En minä jätä teitä orvoiksi, minä tulen teidän tykönne.

Ystävät, te surun painon alla olevat vainajan perhe ja omaiset ja tämä hänen seurakuntansa ja kaikki kristi-ihmiset, jotka Jumalan valtakunnan asian kalliina pidätte uskossa ja herätyksessä, pyytäkäämme kaikki asettua tämän Herran sanan eteen ja etsikäämme siitä lohdutusta: En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.

Minusta on näyttänyt, että aivan erityisen sattuvasti tämä Jeesuksen sana on kohdistunut poismenneen elämän juoksuun. Tämä vainaja, jonka surujuhlan viettoon nyt olemme kokoontuneet ja jota lähdemme kohta saattamaan tuonne vanhaan Lapuan hautausmaahan alle mustan Simsiön, niin sinne, missä hänen isänsäkin lepää, minusta tuntuu, että juuri hänen elämänsä juoksuun tällä kalliilla Jeesuksen lohdutussanalla on ollut merkitystä. Kun hänen isänsä Niilo Kustaa Malmberg, tuo Jumalan voimallinen ase Suomen kansan herättämiseksi, kuoli vuonna 1858 ja 21. päivänä syyskuuta, niin saattoi silloin monesta tuntua, kuin hänen nuorin lapsensa erityisemmässä merkityksessä olisi jäänyt orvoksi. Mutta Jumala oli antanut hänelle heränneen, jaloluontoisen äidin. Ja varmaan tämä äiti monta kertaa Jumalalle rukouksessa puhui heidän turvattomain asiaa. Ja eiköhän silloin monta kertaa hänen eteensä tullut juuri tämä lohdutuksen sana: En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.

Ja katsokaa: tämä lupaus on toteutunut aivan ihmeellisellä tavalla. Herännyt kansa, joka ei ollut unohtanut rakkauttansa isään, ei unohtanut sitä myöskään poikaan nähden. Se sai isältä ikään kuin perinnöksi pojan, joka tuli aikaa voittaen, tämä nuori Wilhelm Malmberg, ikään kuin heränneen kansan kasvatiksi. Ja kävi niin, että tämä kansa tunnusti hänet omaksensa, ja hän tunsi myöskin yhä enemmän ikään kuin olevansa heille kuuluva. Ja Wilhelm Malmberg on jalosti maksanut kasvatuksensa vaivat. Aikana sellaisena, jolloin ei yksikään Suomen kirkon papeista rohjennut noudattaa tätä halpana pidettyä herännyttä kansaa, hän rakkaudella liittyi siihen, liittyi niihin, joilleka hänen isänsä oli ollut likeisimmistä likeisin. Ja niin tuli hänestä todella ikään kuin poika, ikään kuin veli ja ikään kuin isä tälle kansalle. Ja siinä oli molemminpuolinen luottamus, joka solmi ja sitoi yhdyssiteitä niin lujia, että sellaisia ainoastaan harvoin on. Ja tällä Suomen herännäisyysliikkeellä, sillä liikkeellä, joka niin sielutieteellisen syvällisesti on käsittänyt Jumalan pelastusarmon omistuksen Jumalan omana armon tekona, joka laskeutuu niin matalalle, että on kaikkien suurimpienkin syntisten ulottuvilla, tällä liikkeellä on Wilhelm Malmivaaraa kohtaan ikuinen kiitollisuuden velka. Kun hän saarnasi ja kun hän sielunhoitajana toimi, niin siellä, missä syntinen jo oli hädän ahdistamana, siellä, missä turmelus pyysi herätystyötään tehdä, siellä missä kylmenemisen ja luopumisen vaara oli, niin ihmeellisesti tämä vainaja osasi asettua kaikkein suurimman syntisen ja kaikkein onnettomimmankin kannalle, ikään kuin kaikkein alhaisimmalle asteelle, sinne, josta Jeesus itse nostaa, kantaa, parantaa ja pelastaa. Ja niin tunsi lauma, että hänellä oli itse Herran Jeesuksen antama paimenen mieli ja paimenen sydän, ja lauma kerääntyi hän ympärillensä kuullaksensa häneltä elämänsanaa.

Mutta tälle heränneelle kansalle Wilhelm Malmivaara on osottanut toisenkin suuren työn. Hänessä itsessään syvään uskonnollisuuteen yhdistyi lämmin isänmaan rakkaus, joka kansallisen herätyksen ja vapauden ja itsenäisyyden ymmärsi tämänkin kansan luovuttamattomaksi perintöosaksi ja joka jaksoi uskoa siihen sellaisenakin aikana, jolloin harvat uskoivat sitä mahdolliseksi. Ja sitä mieltä osasi hän myös istuttaa ystäviinsä, jotka häneen kohdistivat luottamuksensa. Ja niin me rohkenemme, ystävät, näillä perusteilla sanoa, että se on suurelta osalta Malmivaaran elämän työn tulosta, että herännäisyysliike on välttänyt vaaran, joka olisi ehkä voinut uhata sitä, vaaran ahdistua ahtaaksi, yksipuoliseksi uskonnolliseksi puolueeksi, ja että tämä maailmankatsomus, josta puhe on, nyt Suomen kansalle merkitsee sitä, mitä se merkitsee: uskonnollista ajatuskantaa, jolla meidän evankelisluterilainen kirkkomme uskonnollissiveellisellä pohjalla seisoo ja sieltä käsin kristinuskon maaperällä aatteittensa mukaan harrastaa kaikinpuolista edistymistä ja sivistystä; vieläpä maailmankatsomusta sellaista, joka ei tahdo rakentaa luokkavastakkaisuuden pohjalle, vaan joka avaa piirinsä ja sydämensä jokaiselle Suomen pojalle ja tyttärelle, olkoon ylhäinen, olkoon alhainen, ken ainoastaan tahtoo tunnustaa ne perustuksen ja uskon iankaikkiset periaatteet, joita itse Pyhä Raamattu julistaa. Wilhelm Malmivaaralle, joka on ollut mukana niin merkittävältä osalta tätä maailmankatsomusta luomassa ja muovailemassa, on siitä oleva ikuinen muisto ja ikuinen maine.

Ja omassa toiminnassaan , ei vaan pappina vaan myöskin yhteiskunnan jäsenenä ja valtiollisella alalla, ne yhä ja aina olivat nuo samat kristinuskon periaatteet, jotka hänelle olivat määräävinä. Ja niin hän pelkäämättä, oli asia mitä hyvänsä ratkaistavana, tahtoi, että ratkaisu oli tapahtuva kristinuskon perusteiden mukaan. Siitä huolimatta, eli kenties juuri tämän selväpiirteisyyden takia, uskon puolestani, että kun nyt lähdetään tänä päivänä saattamaan tämä rakas vainajamme viimeiseen leposijaansa, ei ole sitä, joka katkeruudella häntä muistaisi. Ja niin on Wilhelm Malmivaaran nimi Suomen uskonnolliseen elämään ja meidän kirkkomme ja meidän kansamme historiaan piirrettynä niin, etten luule sen siitä pois lähtevän.

Lapuan seurakunta, hänen seurakuntansa ja yleensä kristikansa, herännäiskansa, minä luulen, että tällä hetkellä tämä, mitä vainajasta puhuttu on, on teissäkin löytävä vastakaikua enemmän kuin ehkä milloinkaan ennen. Kummako sitten olisi, jos nyt, kun olemme kokoontuneet häntä hautaan saattamaan, sydämissä tunnetaan surua, jota ainoastaan tunnetaan silloin, kun surraan kaikkein kalleimpaansa.

Ja hänen oma perheensä, jolle hän oli rakkaana puolisona, isänä ja isäntänä, mitä se tuntee? Että se samaa tuntee, sen me tiedämme.

Ja nyt on kysymys siitä ystävät, mitä Jumala tahtoo sanoa meille, kun tämän murheen ja surun on meille lähettänyt. Minä luulen, että vainajan sisin ajatus olisi: Ottakaa rakkaani, ottakaa lohdutusta siitä sanasta: en minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne. Sillä kaikessa sielunhoidollisessa toimessaan suuntasi vainaja aina sinne päin. Jos mikä hätä oli synnin tähden, jos mikä suru eli mikä risti painoi eli mikä vaiva vaan oli, niin se oli aina vietävä Elämän Herran Jeesuksen Kristuksen eteen, että sieltä tulisi apu. Hän tunsi, niin kuin me kaikki tunnemme, että ystävän osaaottava muistaminen, että ystävän esirukous on omansa helpottamaan raskaimmankin kuorman, mutta tiesi myöskin sen, että sielun ja sen pelastajan välille ei saa eikä voi tulla, ei ihmisistä kaikkein parhainkaan. Sillä juuri näistä kohtaloista se nähdään, kuinka ihmiset ovat heikot lohduttajat ja kuinka ihmisapu on turha. Herran eteen kaiken surumme ja vaivamme kanssa. Hän on se, joka on sanonut: En minä jätä teitä orvoiksi.

Ja olkoon lohdutuksena meille ja olkoon lohdutuksena seurakunnalle, joka on menettänyt voimallisen rakastavan sielunpaimenen, ja olkoon lohdutuksena myöskin uskon veljille ja sisarille, jotka varmaan nyt tuntevat, että Wilhelm Malmivaaran kuolemassa avautui aukko, jota ei voida helposti täyttää, ja myöskin olkoon lohdutuksena isänmaalle, joka tuntee menettäneensä palavasydämisen poikansa, olkoon lohdutuksenamme, nyt kun kaipaus on suuri kaikilla, tämä Herran lupaus: Minä tulen teidän tykönne.

Kun Jeesus erosi täältä maailmasta, niin hän lupasi henkensä kautta olla läsnä opetuslapsiansa aina maailman loppuun asti. Ja kun Jeesuksen Henki on olemassa täällä maailmassa meidän keskellämme, niin ei hän ole taivaaseen mennyt, vaan hän vaikuttaa herättävästi ja voimallisesti. On kaiken elämän laki se, että sen kuolla pitää. Me kukin vuorostamme käymme vanhaksi, me saamme vetäytyä pois toimesta ja me saamme lepoon ja rauhaan pyrkiä. Mutta ei Jumalan valtakunnan asia jää silti ilman niitä, jotka sen puolesta toimivat, sillä Herra herättää uusia nuoria innokkaita voimia ja valitsee itselleen aseita, jotka hänen valtakuntansa asian puolesta ovat taistelemassa ja työtä tekemässä.

Niin, pois on nyt, kuulijani, tämä voimakas palava henki, joka eli ja toimi meidän keskellämme. Pois hän on, mutta ei hän ole kuollut. Hän elää muistossa ja hän elää teoissaan. Ja me uskomme, että hän iankaikkisesti elää luona Jumalan rauhassa, kirkkaudessa, autuudessa ja elämässä, joka ei milloinkaan ole päättyvä.

Vainajan ulkonaisen elämän juoksu oli aivan lyhyin piirtein esitettynä seuraava. Wilhelm Malmivaara eli silloin Malmberg syntyi Lapualla 13. päivä helmikuuta vuonna 1854. Isänsä oli Niilo Kustaa Malmberg, ja äiti oli Helena Huhtala. Tultuansa siihen ikään joutui hän käymään Vaasassa koulua, tuli sieltä ylioppilaaksi vuonna 1874 ja suoritti erotutkinnon yliopistosta vuonna 1876. Papiksi vihityksi tultuaan hän sai määräyksen apulaispapiksi Nilsiään. Sen jälkeen hän vuonna 1879 tuli Kiuruveden kappalaiseksi. Sieltä hän siirtyi vuonna 1892 Paavolan kirkkoherraksi ja sieltä vuonna 1900 samallaiseen virkaan tässä Lapuan seurakunnassa.

Kaksi kertaa oli vainaja naimisissa. Ensimäisen kerran vuodesta 1875 Kaarina Rajanderin kanssa, josta kuolema erotti hänet kesäkuussa 1901. Vuonna 1902 meni hän uusiin naimisiin sen puolison kanssa, joka nyt leskeksi jääneenä on häntä suremassa.

Ystävät rakkaat. Tässä on ainoastaan muutamilla rajaviivoilla esitetty hänen ulkonainen elämänsä juoksu. Me tiedämme kaikki, kuinka paljon sisältöä on mahtunut näiden rajaviivain sisälle. Ja olen koettanut myöskin muutamassa suhteessa siihen viitata. Jokainen, joka vainajan todella tunsi, sai hänestä piirretyksi sydämeensä ja mieleensä ja mielikuvitukseensa niin selväpiirteisen kuvan, ettei koko pitkä elämä, joka saattaa hänellä olla, voi sitä kuvaa sieltä enää pyyhkiä pois. Mitä hän on ollut persoonallisuutena, mitä hän on ollut kutsumuksensa alalla, on Jumalan lopullisesti arvosteltava. Mutta me tahdomme puolestamme lopuksi kiittää kaiken armon Jumalaa siitä, että hän antoi meidän keskellemme tämän miehen, jonka elämäntyö nyt päättynyt on. Me kiitämme siitä, mitä hän on meillä hänen kauttansa antanut. Ja tämän vainajan runoilemin sanoin me tahdomme lopuksi uskoa asiamme, hänen kirkkonsa ja hänen seurakuntansa asian sen Herran käteen, joka kaikki voi tehdä ylenpalttisesti yli kaiken senkin, mitä osaamme rukoilla tai ymmärtää. Niin sanokaamme:

Osoita, Herra, sun kunnias, voimas,
Suo valtakuntasi lähestyä.
Johdata kansamme totuuden tuntoon,
Että vois pelkosi lisääntyä;
Pyydämme sulta
Henkesi tulta,
Että vois laumasi enentyä.

Liikuta sydämet sanasi kautta,
Herätä armoas halajamaan,
Synti ja sydämen turmelus auta
Tuntemahan sekä tunnustamaan;
Herättyämme
Sydämestämme
Taivuta sanaasi rakastamaan.

Alota työsi ja päätä se itse,
Vaivatut sydämet virvoittaen,
Henkesi kautta tuo kaikille julki
Sun valtakuntasi voimallinen.
Jeesus nyt tulee,
Huutomme kuulee,
Ilonsa on olla armollinen.

Sionin rakennus ikään ei sorru,
Kun Herra Jeesus on perustus sen,
Vaikkapa toisinaan tuleekin tuska,
Jeesuksen käsi on voimallinen;
Armon hän suopi,
Avun hän tuopi,
Pimeäss’ yössäkin herättäen.

Amen.

Julkaisuhistoria:

19.12.2013   Nykyinen versio   AdminMuseo

Kommentit

Kommentointi on mahdollista vain kirjautuneelle käyttäjälle.

TAKAISIN

Auta meitä tunnistamaan tunnistamaton

Kuva: Lapsiryhmä Lapuan Kirkonkylällä

Logot